Useimmat katsojista viskasivat kivilaatalle rahaa, pois lähtiessään.
Mies ei ollut sitä huomaavinaan.
Hän ei katsahtanut ylös eikä milloinkaan kiittänyt. Keräsi rahat vaan, katse ylevänä kuin minkä hallitsijan ikään.
Mutta äkkiä hän heittäytyi aivan pitkäkseen ja alkoi, toiseen kyynäspäähänsä nojautuneena, valmistella ennen tekemäänsä hajanaista luonnosta.
Hän näytti olevan niin kiintynyt tähän työhönsä, ettei huomannut kansan tulemista eikä menemistä.
Kjeld katseli häntä, hengitystään pidättäen. Askel askeleelta hän läheni maalaria, ja hehku hänen poskillaan kasvoi sitä myöten kuin kuva valmistui ja selveni. Yht'äkkiä hän juoksi miehen luo ja tarttui lujasti hänen käsivarteensa:
— Olettehan hullu — kuiskasi hän. — Maalatkaa tämä kuva väreillä.
Siitä tulee mestariteos.
Toinen katsoi ylös, tylsä ilme silmissä.
— Mahdotonta, — sanoi hän, — minä olen värisokea.
Kjeld oli hetkisen ääneti. Tuntui kuin hän olisi tukehtumaisillaan.
Mutta sitten hän heittäytyi maahan polvilleen katutaiteilijan viereen.