— Toveri! — sanoi hän. —Minäkin olen maalari ja olisin mielelläni ostanut sinun taulusi. Nyt saan tyytyä siihen, että olen nähnyt sen. Ota vastaan kiitokseni ja käytä hyväkseni tämä, niin teet minulle mielihyvän.
Kjeld pisti 20-shillingin rahan maalarin käteen, mutta silloin hypähti mies pystyyn, ja ensi kerran näytti tulensäihky leimahtavan tympeissä silmissä.
— Kiitos, — sanoi hän, — mutta minä en ota lahjoja toverilta.
Taiteilijoilla ei tavallisesti ole paljoa, mistä antaa.
— Mutta hänellä on, — virkkoi Kjeld, luoden hellän silmäyksen vaimoonsa. Hän ei tahtonut rahoja takaisin hinnasta mistään; piti keksiä joku keino sen estämiseksi.
Katumaalari katsoi pitkään kumpaistakin vierasta. Silminnähtävästi hän ihaili nuoren rouvan kauttaaltaan eleganttia pukua. Sitten hän kumarsi syvään.
— Minä kiitän teitä, mylord ja mylady, — sanoi hän ja, tarttuen samalla Kjeldin käteen, jatkoi: — olette suuri mestari, jos osaatte maalata noin kultaisissa kahleissa, — mutta, ikäänkuin paheksien sanojaan, samassa hetkessä liitti heti: — God bless you! [Jumala siunatkoon teitä.]
Kalman kalpeana seisoi Kjeld ja tuijotti maalariin. Hänen vaimonsa veti hänet nopeasti kanssaan pois tungoksesta.
— Tuo pahanilkinen! — puheli hän. — Sinä tyhjennät kukkarosi hänelle, ja palkaksi hän loukkaa sinua. Sellainen maankulkija! Sellainen kurja moukka…
Kjeld pani nopeasti kätensä hänen suunsa eteen.
— Hän ei ole moukka; sen tiedät hyvin. Sitä todistaa hänen puhetapansa, sitä todistaa hänen kätensä… Mutta hän ei ole tahtonut tehdä muuta maailmassa kuin maalata, ja siksi on hän valinnut katutaiteilijan vapaan elämän ennemmin kuin konttorien kuluttavan, tympeyttävän toimen. Hän näkee kaiketikin näkyjä: hänen sisimpänsä on täynnä valoa ja värejä, tuhansine hienoine vivahduksineen, mutta hän on värisokea, hän ei voi siirtää niitä kankaalle. Voitko ajatella mitään niin kauheata? — Kjeld pysähtyi ja katsoi vaimoonsa tuolla tuskallisella katseellaan. — Voitko ajatella mitään niin kauheata kuin että taide kuolee taiteilijassa?