— On niin joutavata pitää kirjaa. Kun minulla on rahoja, käytän niistä, minkä haluan, ja annan pois, minkä saatan. — En ajattele niitä koskaan sen enempää.
— Mutta kun sinulla ei enää ole rahoja, mitenkäs sitten?
— Sitten panen suun säkkiä myöten.
— Se tahtoo sanoa: näet nälkää.
Kjeld oli ääneti.
— Varmaankin olet toisinaan nähnyt nälkää, — sanoi morsian, ja hänen äänensä kävi äkkiä helläksi. Ja kun taiteilija yhä pysyi äänettömänä, kiersi tyttönen käsivartensa hänen kaulaansa.
— Kuinka minä rakastan sinua siitä syystä — kuiskasi hän. — Mutta älä koskaan enää tee sitä… Kuuletko?… Kunpa vaan olisimme naimisissa, niin pitäisin kyllä huolen, ettei se enää koskaan saisi tapahtua. Mutta, onko sinulla sitten niin monta autettavaa? — Morsian punastui hieman ja katsoi vähän uteliaana sulhoonsa.
Kjeld otti tyttösen pään käsiensä väliin ja katsoi suoraan noihin hymyileviin silmiin.
— Sanottakoon meistä taiteilijoista mitä tahansa — puheli hän; — me olemme huikentelevaa väkeä, vapaita kuin taivaan linnut, vaan sitä älköön koskaan sanottako, ettemme auttaisi toisiamme. Jokainen köyhä taiteilija, joka sattuu tielleni, on veljeni, lyön hänelle ääneti kättä, ja jos hän joutuu pulaan, niin autan häntä.
— Ja nyt saat paljon varoja, joilla voit sitä tehdä — sanoi tyttönen mielitellen. — Eikö se sitten ole ihanaa?