— Musta tintti, sentähden juuri en saata tulla, kun sinua niin äärettömästi rakastan. Minä en siedä nähdä yhtäkään noista keikailijoista, jotka ajattelevat: hän teki sen rahojen tähden, sillä minä tiedän, että jos köyhä olisit, niin en tosin rakastaisi sinua enemmän — sehän on mahdotonta, — mutta paljon iloisempi olisin kuin nyt.
Morsian nipisti sulhoaan korvasta.
— Sinä olet joko parantumaton haaveilija — sanoi hän — taikka et ymmärrä itsekkään, mitä puhut. Ikäänkuin ei rikkaudellakin olisi hyviä puoliansa! Niinkuin ei olisi suloista — ja varsinkin juuri taiteilijalle — tuo turvallinen varmuus, ettei tarvitse ponnistella leivän tähden!
Kjeld katsoi surullisena morsiameensa.
— Turvallinen varmuus lamauttaa, — sanoi hän, — juuri sitä minä pelkäänkin.
Musta tintti oli loukattu. Hän ei vastannut enää mitään. Ja Kjeldiltä meni loput yhdessä-oion ajasta, lepytellessään häntä jälleen.
— Mistä kaikki nämä rahat? — kysyi neitonen eräänä päivänä, huomatessaan kolme, neljä kultarahaa Kjeldin pöydällä.
— Onko niitä niin paljon? — vastasi taiteilija.
— Tässä on neljäkymmentä kruunua — sanoi morsian. — Miksi et koskaan pidä kirjaa?
Kjeld hymyili: