Maalatessaan hän ei ylimalkaan ollenkaan ajatellut rahoja. Jos hän sai taulunsa kaupaksi, käytti hän rahat suruttomasti kuin lapsi ja tiliä pitämättä; ellei sattunut ostajaa, niin näki hän nälkää valittamatta.
Kjeld on idealisti, sanoivat toverit, kohauttaen olkapäitään, mutta antoivat hänen muutoin kulkea omia teitään. Ja toisellainen hän tosiaankin oli kuin muut taiteilijat.
Hän vihasi ihmisten uteliaisuutta ja — pakeni sitä. Saattoipa hän punastua ohimoita myöten, kun hän ohikulkevan katseesta huomasi, että tämä tuntee hänet. Ei hän milloinkaan käyttänyt isoa, pyöreälieristä hattua eikä tuuheaa taiteilijantukkaa, vaan kätki kätensä syvälle lyhyen, harmaan takkinsa taskuihin ja otsansa sietämättömän jäykän, suoralierisen hatun alle.
Olipa melkein kuin onnetarten oikkua tuo, että juuri hänen piti rakastuman rikkaaseen tukkukauppiaan tyttäreen, joka heti vastasi hänen tunteisiinsa. He tapasivat toisiaan ensi kerran eräässä iltamassa, missä joutuivat istumaan vieretysten illallispöydässä. Taiteilija rakastui heti tähän neitoseen, tuntematta häntä edes nimeltä; — hän oli kuullut nimen, mutta unhottanut sen tyystin, heidän haastellessaan.
Nuoren neitosen hehkuvat silmät ja heleä hymyily hurmasivat Kjeldin kerrassaan. Mutta kuultuaan sittemmin, miten rikas tämä neitonen on, hän säikähti kovasti eikä uskaltanut pitkiin aikoihin kosia, tekipä vielä kömpelön yrityksen peräytyäkseenkin kokonaan. Tämä yritys meni kumminkin niin kokonaan myttyyn, että neitonen purskahti suoraa päätä nauramaan, ja tästä helakasta naurusta huomasi Kjeld nyt paljastaneen itsensä kokonaan, niin perinpohjin.
Kuukautta myöhemmin hän oli jo kihloissa. Mutta onnentoivottajia hän vältti mikäli mahdollista ja oleskeli suurimman osan päivästä ateliassaan, sillä syyllä muka, että hänen täytyi saada taulunsa valmiiksi kevätnäyttelyyn. Ei hän kuitenkaan maalannut muulloin kuin morsiamensa istuessa hänen luonaan. Omituisella häpeän tunteella huomasi Kjeld, ettei hän enää voinut työskennellä hänettä.
Tuo notkea, pieni olento, sysimustine hiuksineen ja miltei mustalaisen tapaisesti liekehtivine silmineen, oli ensi hetkestä asti innostuttanut Kjeldiä luomaan paraimman teoksensa, sen, joka todella oli porras ylöspäin suurta taidetta kohti. Ja näin tuo olento innostutti häntä nyt yhä eteenpäin, ja taiteilija tunsi olevansa sanomattomassa määrin riippuvainen hänen tulostaan ja lähdöstään. Tuo impi tuossa, joka istuu päivänpaisteessa puujakkaralla ateliassa, kädet ristissä polvellaan tai suuren, keltaisen silkkivarjostimen hohteessa ison jalkalampun palaessa ikkunan luona, se on juuri hän, joka luo värit taiteilijan paletille ja antaa valon hänen taululleen. Ja koko maailma muuttuu taas niin harmaaksi, kun hän on poissa, tuo "musta tintti", kuten Kjeld leikillisesti kutsui morsiantaan.
Mutta "musta tintti" kuului seurusteluihmisiin. Hän ei kuolemakseenkaan saattanut ymmärtää, miksi hänen sulhonsa viettää kaiket päivänsä hämäräisessä ateliassa, ja ellei hän olisi ollut niin kauheasti rakastunut Kjeldiin kuin hän sillä kertaa oli, ei hän olisi kärsinyt sitä. Nyt hän kuitenkin tyytyi, otti vaan joskus kiinni sulhonsa napinlävestä, puisteli häntä hartioista ja sanoi muristen:
— Sinä pahan-ilkinen poika! Miksi et koskaan ole kotona, kun ihmiset tulevat meitä onnittelemaan? Näyttää siltä kuin et ensinkään välittäisi minusta.
Silloin peitti Kjeld hänen kätensä suuteloilla, hienoista, hoikista ranteista alkaen aina kyynäspäihin asti, ja puheli: