Morsian purskahti itkuun. Kiertäen käsivartensa Kjeldin kaulaan, hän rukoili:
— Älä enää koskaan sano noin pahasti!
Ja katuvaisena lupasi toinen:
— En koskaan, en koskaan! — Äläkä sinäkään välitä yhtään tästä. Se kyllä menee ohi. Tiedäthän sinä, miten omituinen minä välistä olen.
Vaunut pysähtyivät samassa morsiustalon ovelle, mutta auttaissaan morsiantaan vaunuista, Kjeld vieläkin itsekseen puheli hellästi ja vakuutuksella: lapsilta ja hulluilta totuuden kuulee.
Sitten hän painoi arasti päänsä alas ja, vilkasematta kertaakaan katsojiin heidän kumpaisellakin puolellaan, seurasi morsiantaan matoilla peitettyjä portaita myöten ylös juhlallisesti valaistuun saliin, johon hää-ateria oli valmistettu.
Kahdentoista aikana yöllä läksivät he Esbjergin kautta matkalle
Lontoosen ja Edinburgiin.
Kjeld upotti sairaat aatoksensa lempiviikkojen riemuun. Epäilys ja pelko unohtuivat kahden voimakkaan, pehmeän käsivarren lämpöiseen syleilyyn. Ja jos joku osa hänessä itki, niin toinen osa nauroi, — jos toinen huokasi, niin toinen laulahti, — ja naurava ja laulava osa se oli aina voitolla.
Kjeld oli työskennellyt lakkaamatta kokonaisen vuoden, työskennellyt yöt, päivät, suomatta itselleen lepoa, ja nyt seurasi reaktioni. Hän ei ollut koskaan osannut säästäen käyttää taidettaan. Aiheet tulivat lennossa, ja niitä aljettiin heti kehittää, välistä kolmea, neljää yht'aikaa.
Hän ei milloinkaan edeltäkäsin laskenut, tuottavatko ne hänelle mitään, vai olisiko kenties parempi säästää hiukan pääomaa.