— Mutta saatathan silti kyllä tehdä työtä.
— Niinhän minäkin alussa luulin, mutta — hän katsoi morsiameensa, — jos uskoisin taiteellani olevan hengettären, niin sanoisin, että näin sen nauravan tälle luulolleni, ja silloin minä peljästyin.
Morsian laski lämpöisen, pehmeän kätensä sulhon silmille. Raju ilme niissä hämmästytti häntä. Äkillinen tuska valtasi hänet, ja hänelle muistui mieleen sulhonsa usein tekemät viittaukset, joita hän ei koskaan ennen ollut ottanut uskoakseen.
— Minä rakastan sinua, — kuiskasi Kjeld. — Minä rakastan sua rajattomasti! Sinä olet taiteeni sielu ja elämäni elämä, mutta minä olisin vielä monta vertaa onnellisempi, ellet olisi rikas.
Morsian leikitteli kukkavihkonsa kanssa.
— Tahtoisitko sitten, että tekisin itseni köyhäksi sinun tähtesi? — sanoi hän.
Kjeld oli hetken ääneti.
— En! — virkkoi hän sitten. — Sitä en saata vaatia sinulta. Mutta jos rikkaus kuolettaa minussa taideniekan!
— Mutta Kjeld, oletko suunniltasi!
— Niinpä taidan olla — välistä. Mutta pane kuitenkin mieleesi, että lapsilta ja hulluilta totuuden kuulee.