— Miksi sinä tahdot antaa minulle kissasi? — kysyi hän.
— Siksi, siksi… — änkytti tyttönen, — kun minusta näyttää, että sinä tarvitset jotain hyvää, ja Robby on paras, mitä minulla on. Robby on niin armas. Kun se hieroo punaista kuonoaan kättäni vastaan, tuntuu kuin kaikki tulisi valoisaksi ja lämpimäksi… Minusta näyttää kuin sinun olisi kylmä.
Kjeld jäi äänettömäksi liikutuksesta. Hän tunsi tällä hetkellä sanomattoman suurta kiitollisuutta tätä poloista pientä raajarikkoa kohtaan, joka päivisin oli seurannut häntä silmillään ja öisin muistellut häntä rakkaudella. Hän ojensi kätensä tyttöä kohti ja tahtoi sanoa, mitä hänen sydämessään liikkuu, mutta samassa tarttui voimakas käsi takaapäin tyttöön, ja palvelijatar vei hänet jokseenkin epäystävällisesti toiselle puolen katua. Kissa hyppäsi perästä pehmein käpälin, ja portti paiskattiin kiinni heidän jälkeensä.
Viisi minuttia myöhemmin näki Kjeld tyttösen istuvan murheellisen näköisenä entisessä paikassaan akkunassa. Lapsi heitteli sormisuukkoja hänelle, ja kissa teki hyppyjään, niinkuin ennenkin. Kjeld vastasi heiluttamalla hattuaan ja nenäliinaansa, nostipa vielä Lionin pystyyn ja pani sen viskelemään käpälillään lentosuukkoja. Tästä ihastui tyttö niin, että nauroi ääneensä ja taputteli pieniä, laihoja käsiään. Mutta sitten vedettiin uutimet äkisti eteen, ja Kjeld ei enää nähnyt häntä…
Koko seuraavan päivän kummasteli Kjeld, miks'ei uutimia ensinkään avata. Satoja kertoja päivässä hän katsoi ylös akkunaa kohti, etsien sieltä noita pieniä, kalpeita kasvoja. Hän kaipasi tyttöstä hetki hetkeltä yhä enemmän, ja nuo alasvedetyt uutimet tuntuivat hänestä päivä päivältä kummallisemmilta.
Mutta viikon perästä hän sai selityksen tähän. Silloin kokoontui surupukuisia ihmisiä portille tuolla vastapäätä, ja pieni, kukkasilla koristettu kirstu kannettiin ulos sieltä.
Kjeld tunsi oikein iloitsevansa, tätä nähdessään.
— Hänen ei nyt enää tarvitse seista tuolla akkunassa ja ikävöidä ulos, — ajatteli Kjeld. — Eikä tarvitse hänen tuntea, kuinka ahdistavaa tämä elämä on ja kuinka täynnä pettymyksiä!… Hänelle alkaa varsinainen elämä kuoleman perästä.
Ja Kjeld luuli näkevänsä pienosen oikasevan köyristynyttä selkäänsä ja nostavan siipensä, lentääkseen kaukaisia rannikoita kohti.
— Jos voisi seurata! — huokasi Kjeld hiljaa itsekseen. — Jos voisi seurata! "Hiljaa ompi laaksoissa nyt!…"