— Kiitos, armas lapsi! — sanoi hän. — Kiitos, kiitos!
Tämä vastaus ei tosin tyydyttänyt tyttöstä, mutta hän huomasi, että
Kjeld on hänelle kiitollinen jostakin. Ja äkisti hän virkkoi:
— Sinä saat minun Robbyni! —
Tyttönen katsoi arasti ympärilleen ja veti sitten mustan, jalkoihin asti ulottuvan sadetakkinsa alta esille lemmikkinsä, tuon pienen mustan kissan.
— Sinä saat Robbyn, — liitti hän toistamiseen itku kurkussa…
Hänellä, niinkuin kaikilla lämminsydämisillä naisilla, oli sisäinen tarvis lohduttaa.
Mutta olipa yksi, joka ei käsittänyt leikkiä, kun oli kissoista kysymys, ja se oli Lion. Se hyökkäsi Robbya vastaan kuin olisi se ollut itse paholainen. Pikku tyttönen vetäytyi säikähtyneenä taaksepäin, mutta kissa sihisi ja sylki ja huitoi ilmaa terävillä kynsillään.
Vasta sitten kun Kjeld oli ottanut koiraa niskasta kiinni ja antanut sille läimäyksen kepistään, vaikeni tämä ja kömpi isäntänsä taakse, mutta murisi kuitenkin vielä ja näytti valkeita hampaitaan Robbylle.
— Kiitos lahjastasi! — sanoi Kjeld ystävällisesti tytölle. — Mutta näethän, ettei Lion salli minun ottaa vastaan sitä. Koira ja kissa eivät sovi yhteen, senhän tiedät.
Lapsi ei vastannut mitään, mutta kyyneleitä alkoi vieriä alas hänen poskiaan myöten. Yksi oli tuskin ehtinyt tipahtaa alas, ennenkun toinen jo seurasi sitä. Tuo kiinnitti Kjeldin huomiota. Hän ymmärsi, että tässä oli muutakin kuin vain lapsellinen päähänpisto.