— Ei ole, — vastasi hän, — minulla on vain isä ja äiti, ja ne ovat aina poissa.
Kjeld painoi päänsä alemmaksi, ettei tyttönen näkisi hänen kasvojaan.
Hänestä tuntuivat nuo yksitoista sanaa sisältävän enemmän kuin kokonainen elämäntarina yhtä monessa nidoksessa.
"Minulla on vain isä ja äiti… ja ne ovat aina poissa."
Pieni tyttönen säikähti hiukan Kjeldin äänettömyyttä, mutta hän rohkasi kuitenkin itsensä ja kosketti taas laihalla kädellään Kjeldin käsivartta.
— Ihmiset ovat varmaan olleet pahoja sinulle, — sanoi lapsi. — Minä ajattelinkin aina, kun istuin tuolla ja katselin sinua, että sinulla varmaan on ollut paljon suruja.
Kjeld käänsi äkisti päänsä toisaanne. Hän tunsi silmänsä täyttyvän kyyneleillä, kuunnellessaan lapsen hentoa, osanottavaa ääntä… Täytyi pysyä lujana.
Mutta tyttönen kuiskasi itku kurkussa:
— Ethän liene suuttunut minuun?… Miksi et virka mitään?
Silloin loppui Kjeldin vastustusvoima. Molemmin käsin hän tarttui tyttösen pieniin kätösiin ja peitti niitä suuteloillaan.