— Niin usein kuin tahdot.
Tyttönen oli hetken ääneti. Sitten hän sanoi verkalleen:
— Kuulehan, minä pidän niin paljon sinusta ja sinun koirastasi ja pienestä sanomalehti-pojasta. Häntä on niin lysti katsella, kun hän seisoo kädet liivintaskuissa ja viheltelee. Tuolta akkunasta minä olen katsellut teitä joka päivä ja olen ajatellut, että sinä varmaan olet oikein kuuluisa maalari, koska piirrät niin reippaasti… Mutta sitä en ymmärrä, miksi sinä tänne tulit? Sinä et ole yhtään muitten katumaalarien näköinen… — Tyttönen alensi äänensä vienoksi kuiskaukseksi. — Sano mulle, miksi sinä tulit tänne?
Kjeld kääntyi poispäin.
— Löytyy asioita, joihin ei voi vastata… — sanoi hän soinnuttomalla äänellä ja liitti äkisti kääntäen tytön aseet häntä itseään kohti:
— Sano sinä, miksi olet kipeä?
Pienillä lapsenkasvoilla sävähti omituinen aikaihmisen vakavuus ja surumielisyys.
— En oikein varmaan sitä tiedä, — sanoi hän, mutta usein minä sitä mietin. Meidän sisäkkö sanoo, että äiti otti minut kanssaan tanssiaisiin ja lankesi minun kanssani ja sitten minusta tuli tällainen… Mutta ymmärrätkö sinä sitä, että pieniä lapsia otettaisiin mukaan tanssijaisiin? Minä en sitä käsitä.
Kjeld tarttui äkisti liitupalaseensa ja alkoi piirtää. Hän ei ollut kuulevinaan kysymystä. Hän ei raatsinut sanoa lapselle, että palvelija oli tarkottanut sitä aikaa, jolloin tyttö ei vielä ollut maailmassa. Sen sijaan Kjeld kysyi tytöltä, onko hänellä siskoja.
Tyttö pudisti surullisesti päätään.