Tyttönen kosketti pienellä, hennolla kädellään Kjeldiä.
— Minähän se asun tuolla vastapäätä, — sanoi hän, osottaen kädellään toiselle puolen katua. — Sinä olet nyökännyt mulle päätä joka päivä, ja minä olen jo kauan aikonut juosta tänne katsomaan sinun kuviasi oikein läheltä, mutta en ole päässyt, sillä tiedätkös, minulla on opettajatar, joka vartioi minua. Mutta tänä iltana olen yksin kotona palvelijan kanssa ja siksi pääsin ulos nyt.
Kjeld katseli säälien tyttöä. Hän huomasi heti, että olkapäät olivat luonnottoman pystyt ja hieno, soma pää ikäänkuin painunut sisään rintaonteloon.
Kyttyräselkäisten terävällä katseella tyttö huomasi heti hänen ajatuksensa.
— Tiedän kyllä, etten minä ole kuin muut lapset, — sanoi hän, — mutta minä osaan piirtää, ja sitä eivät toiset osaa. Katsos tätä.
Tyttönen veti taskustaan hienon, valkoisen paperin, johon hän oli piirtänyt lintuja ja muita eläimiä.
Kjeld katseli sitä.
— Tämä ei ole hullumpaa, — sanoi hän ja nyökkäsi kehottavasti tytölle, — sinusta tulee vielä jotain maailmassa.
Tyttönen punastui ilosta, ja hänen silmänsä loistivat.
— Saanko tulla joka päivä katsomaan sinun kuviasi? — sanoi hän.