— Mitä teillä on arkussa? — kysyi newsboy eräänä aamuna, nähdessään Kjeldin seisovan kumartuneena kirstun yli. — Lion vartioitsee sitä kuin olisi siinä kultaa!
Ja Kjeld nyökkäsi päätään.
— Siinä onkin kultaa, — sanoi hän, — oman sydämeni kultaa…
* * * * *
"Über allen Gipfeln ist Ruh…"
[Rauha ompi laaksoissa nyt. —]
Ensimäinen viikko joulukuuta oli kulumassa. Lunta oli satanut parina päivänä niin, ettei Kjeld voinut työskennellä kadulla. Nyt oli lumi taasen sulanut, ja Kjeld oli jälleen asettunut tutulle paikalleen.
Talossa, joka oli sen paikan kohdalla, missä Kjeld piirteli, näki hän aina pienen tyttösen seisovan akkunan luona. Tyttönen oli laiha ja kalpea; olkapäät olivat hänellä tavattoman korkeat, kädet pienet, hennot ja läpikuultavat.
Musta kissa leikitteli hänen olkapäällään ja pokkasi häntä kaulaan. Tyttönen painoi hyväillen poskensa kissaa vasten, mutta ei milloinkaan leikkinyt sen kanssa. Hän istui tuntimäärin, nenä painettuna kirkasta akkunaruutua vasten, ja katseli katumaalaria tuolla alhaalla. Kjeld tottui viimein niin näkemään tyttösen kasvot aina akkunassa, että hän aivan kaipasi niitä, kun ne yhtenä päivänä olivat sieltä poissa.
Kahteen päivään ei Kjeld ollut häntä nähnyt, mutta nyt seisoi tyttönen äkkiä siinä kadulla, kun Kjeld hämärissä nousi, lähteäkseen kotiinsa.