Herra pudotti shillingin kivilaatalle Kjeldin eteen ja astui verkalleen eteenpäin.
Mutta Kjeld istui kauan liikkumattomana ja katsoi hänen jälkeensä. Ja sinä iltana joi Kjeld ensi kerran enemmän kuin hän sieti.
Siitä päivästä pitäin osti Kjeld usein vähän viiniä, jos hänellä oli shillinginen liikaa. Mutta hän ei koskaan käyttänyt sitä ylenmäärin. Hän nautti sitä vaan sen verran, että hänen kurja elämänsä siitä sai hiukkasen auringon heijastusta ja hiukan kullan hohdetta.
Mutta vähitellen tuo vaivalloinen elämä kadulla mursi Kjeldin jo entuudesta heikon ruumiin, ja hänen mielensä tuli yhä sairaammaksi.
Hän ei enää käsittänyt, että se, mitä hän säilytti arkkusessa luonaan, on vaan hiukkasen tomua, hän uskoi yksinäisinä hetkinä suorastaan, että siinä on hänen pieni poikansa hengissä. Senvuoksi hän ei koskaan tahtonut erota tästä arkusta.
Sillä syyllä, että hänen muka usein täytyy levähtää, hankki Kjeld poliisivirastolta luvan pitää tätä arkkuaan porttikäytävässä lähellä sitä paikkaa, missä hän aina maalasi.
Lionin hän asetti kirstun päälle makaamaan, eikä tämä koko päivässä poistunut vartiopaikaltaan.
Itse hän meni aina vapaahetkinään puhelemaan heidän kanssaan.
— Se on hyvä, — sanoi hän, — että teitä on kaksi, niin voitte pitää seuraa toisillenne. Miten te muuten saisittekaan aikanne kulumaan?
Ja hän silitteli kädellään koiran tuuheata turkkia…