— Saisivat tappaa meidät molemmat mitä pikemmin… me olemme jo kuitenkin kuolleet kumpikin. Mutta kun hän, tuntia myöhemmin, saapui kotiinsa ja näki koiran makaavan vilusta värisevänä hänen ovensa edessä, riemastui hän niin, että nosti Lionin pölyiset käpälät kaulaansa ja suuteli sen pörhöistä turkkia. Hän antoi sille ainoan, viimeisen leipäpalasensa, hieroi sen jäsenet lämpimiksi ja pani sen viimein peittoon käärittynä makaamaan oman vuoteensa jalkopäähän.
Tunnin ajan käveli Kjeld edestakaisin huoneessaan, väliin katsellen koiraa ja peitellen sitä. Hetkeksi hämmentyivät hänen aatoksensa, ja hän kantoi tyynynsä huoneen nurkkaan, pienelle kirstulle, mutta sitten hän pudisti päätään omalle mielettömyydelleen.
— Minä unhotan, että mulla on vaan koira hoidettavanani, — sanoi hän katkerasti itsekseen.
Joku aika sitten oli Kjeld melkein ollut tulemaisillaan terveeksi. Reippaan sanomalehti-pojan ja vallattoman koiranpennun elämän-ilo oli ollut jo voittamaisillaan hänen alakuloisuutensa, mutta taulunäyttelyssä käynnin perästä palasivat sairasmieliset luulottelut moninkertaisella voimalla…
Seuraavana päivänä työskenteli Kjeld innokkaammin kuin koskaan ennen. Hän jäljenteli maalauksia taulunäyttelystä, ja ihmiset olivat täynnä ihastusta, niitä katsellessaan.
— Kuinka monasti olette nähnyt näitä originaaleja? — kysyi muuan vanha gentleman, joka jo pitkän ajan oli ihmetellyt piirustuksia.
— Ainoastaan kerran, sir!
— Kerranko vaan? Sitten on teillä todellakin hyvä muisti.
Kjeld katsahti ylös.
— Niin, — sanoi hän, — minulla on hyvä muisti; se on juuri onnettomuuteni.