Ja hänen silmänsä kirkastuivat kirkastumistaan, poskien yhä kalvetessa.
Jo ensimäisessä salissa teki värien loisto häneen valtavan vaikutuksen. Niissä huokui nuoruuden tuoreutta, rohkeutta ja elämää noissa kuvissa, ja ensimäisenä ja viimeisenä niissä esiintyi voiton varmuus, jota häneltä itseltään oli puuttunut.
Siksi juuri hän niin helposti masentui, siksi hän niin vähällä väsähtyi. Hän kykeni työskentelemään vaan kiihotuksen alaisena. Ensin oli kiihotuksena ollut hänen rakkautensa, sitten hänen surunsa, mutta ahdistusten painon alla hän ei kyennyt tekemään työtä, ne mursivat häneltä voimat.
Hän oli kuvaillut mielessään, että työ, jota hän kadulla harjoittaa, on jonkunlaista taidetta… Hän oli tuudittanut sydämensä lepoon sillä tietoisuudella, ettei hän ollut jättänyt elämänsä tehtävätä minkään syyn takia.
Mutta tällä hetkellä hän käsitti, että taide oli kuolemaisillaan hänessä.
Jokainen noista ilmi-elävistä kuvista, jotka loistivat ja hymyilivät hänelle, ja jotka hän käsitti hienon taiteilija-sielunsa täydellä voimalla, jokainen niistä oli kuolemanisku hänelle, oli puukonpistos hänen rintaansa; ne sattuivat sydänjuuriin asti.
— Katso, tämä on taidetta! — huusivat ne hänelle. — Katso, mihinkä saattaa ehtiä se, jolla on kykyä ja voimaa, etenkin voimaa! Kyvyllä he kukin käyvät työhön käsiksi, mutta kun tulee vastuksia, silloin he kaatuvat voimattomina; sitkeimmät vaan pysyvät pystyssä.
Kjeld hiipi huoneesta huoneeseen, nurkasta nurkkaan, ja sitä tehdessään hän kävi tuomiolle oman elämänsä kanssa. Armotta hän murskasi itsensä, pala palalta, jäsen jäseneltä.
— On olemassa vain kaksi laatua ihmisiä, — puheli hän itsekseen: — toiset kasvavat vastusten alla, toiset kuolevat pettymyksiin. Jälkimäisiä ei pitäisi olla olemassa ensinkään.
Hän ei ajatellut, että suurin edesvastuu tulee sille, joka on syynä pettymykseen, eikä sille, joka pettymykseen kuolee. Hänessä ei ylimalkaan ollut sijaa puolustuksille, hän hyökkäsi hillittömästi omaa itseään vastaan, melkein hekumoiden suuresta tuskantunteestaan. Ja kun hän viimein hoiperteli ulos taas kylmän etehisen kautta kiviportaille ja huomasi Lionin olevan poissa, mietti hän vain: