Hänestä tuntui kuin hän musertaisi oman itsensä, jos menisi sisään, ja kuitenkin veti vastustamaton halu häntä sinne. Hän oli yöperhon kaltainen, joka syöksyy suoraa päätä tuleen, levähtää tuokion, siipensä poltettuaan, mutta alkaa uudestaan kuolonkarkelonsa.
Aikaisesta aamusta asti hän käveli edestakaisin sisäänkäytävän ulkopuolella. Askeleet tulivat yhä hitaammiksi ja hitaammiksi, yhä väsyneemmiksi ja väsyneemmiksi.
Koira käveli pää riipuksissa hänen jäljissään. Eilen se vielä juoksenteli, nuuhkien ja häntäänsä liehutellen, reippaasti eteenpäin, mutta tänään se oli nälästä masentunut.
Se työnsi vaan pari kertaa kuonoaan herransa keppiin ja huokasi syvään.
Kjeld ei huomannut koiraa; hän jatkoi vaan yhä astumistaan sisäänkäytävän edustalla… Mutta äkkiä hän pysähtyi koiransa eteen.
— Käy maata! — sanoi hän, osottaen kiviportaita. — Sinä ja minä olemme tottuneet panemaan henkemme alttiiksi. Minut kenties musertavat, jos menen sisään, sinut kenties varastavat minun ollessani poissa, mutta meidän täytyy uskaltaa, vanha ystävä… me emme saa rauhaa, ennenkuin se on koetettu.
Tottelevaisesti laskeutui koira maata portaille, pää etukäpälillä, ja
Kjeld meni sisään.
Verkalleen hän hiipi salista saliin, ja piilottelihe välistä aristellen nurkissa.
Mutta ei yksikään taiteen harrastaja katsellut maalauksia sillä tavalla kuin hän.
Hän katseli niitä asiantuntijana… hän katseli niitä kuolemaan tuomitun silmillä.