Kjeld hymyili itsekseen.
— Lion! — sanoi hän, kutsuen koiraa luokseen. — Nimi on kyllä komea, mutta toimi se on vähänarvoinen. Mutta oli miten oli, me kaksi pysymme yhdessä, myötä- ja vastoinkäymisessä, niin kauan kuin elämme. Kumpikin meistä on välttänyt vivisektionin. Sinua tahdottiin palotella jäsen jäseneltä, kunnes koko olentosi olisi menehtynyt tuskasta, minulta aikoivat kiduttaa aivojen kudosta solu solulta, kunnes viimeinenkin tajunta olisi lopussa… Mutta me pelastuimme, Lion! Me pelastuimme!
Ja Lion vilkutti silmiään ja liehutti hiirenharmaata häntäänsä ja irvisteli, näyttäen teräviä, valkoisia hampaitaan; se tuli niin vallattomaksi, että jo uskalsi siepata punaliitu-palasen Kjeldin kädestä ja heitellä sitä ilmaan kuin palloa.
Kjeld nauroi ääneen, tätä nähdessään.
— Sinä otat asiat oikealta kannalta! — sanoi hän. — Me käytämme pallonamme kalliinta, mitä meillä on: sinä elämääsi, minä taidettani. Mutta me emme saata toisin tehdä, vaikka tuntuukin, niinkuin siinä jotain täytyisi panna alttiiksi…
* * * * *
Outside the door.
Ensimäisinä päivinä joulukuuta avattiin Lontoossa taulunäyttely. Nuoremmat taiteilijat olivat liittyneet yhteen, ja tulos oli niin loistava, että se heti kohta herätti sanomalehdistön huomion.
Tuhannet ja taas tuhannet taiteenharrastajat kävivät jo ensimäisinä viikkoina tässä näyttelyssä.
Kjeld käveli kolmena päivänä edestakaisin sen talon edustalla, mutta ei rohjennut astua sisään.