Kjeldin äänessä oli niin paljon sydämellisyyttä, hänen tätä sanoessaan, että poikanen tuli oikein juhlalliselle mielelle. Hän työnsi kiireesti pienen, lämpimän, karkean kouransa Kjeldin käteen ja koetti ponnistellen astua tasa-askelissa hänen kanssaan. Lion käydä tassutteli heidän jäljessään häntä lyyhyssä.
Näin he seurasivat, vähän matkan päässä muusta saattoväestä, pienoista kirstua hautausmaalle asti. Ja nämät kolme olivatkin todellisuudessa pienen vainajan ainoat oikeat saattajat, sillä kaikki muut, sekä hevosilla kulkijat että jalan astujat, hymyilivät ja juttelivat toistensa kanssa pitkin tietä, mutta nämät kolme astuivat äänettöminä.
Ensimäisissä vaunuissa istui äiti, hän, joka oli tanssinut lapsensa vaivaiseksi. Hän itki tosin, mutta siitä kiireisestä tavasta, millä hän pyyhki silmiään, saattoi käsittää, että nämä kyyneleet kyllä pian kuivuvat.
Ja kun hauta oli siunattu, ei jäänytkään sen täyttymistä katsomaan muut kuin koditon mies, isännätön koira ja köyhä poikanen, joka oli tottunut ponnistelemalla raivaamaan itselleen tietä maailmassa.
— Tiedätkös? — sanoi hän Kjeldille. — Elämä on pelkkää roskaa, mutta se on kumminkin semmoista, ettei tahdo siitä luopua, niinkauan kuin vain jaksaa täällä ponnistelemalla pystyssä pysyä.
Hiljaa ja ääneti he astuivat takaisin kaupunkiin.
— Missä sinä asut? — kysyi Kjeld äkisti, kun newsboy irrotti kätensä hänen kädestään.
— En missään… Olen jo kuukauden ajan tullut ihan yksikseni toimeen.
— Mutta missä sinä nukut öisin?
— Porttikäytävissä.