— Elää tietystikin.
— Missä sitten?
— Niin, sitäpä en tiedä! Marsko lienee nyt hänen kotinsa, vaiko
Jupiter, vai Neptunus, vai joku muu taivaan kaukaisista tähdistä…
Sielu ei voi kuolla, muista se poikani! Se elää… se on varmempi
kuin maa, jonka päällä astut.
— Mutta minkä näköinen hän on? — kysyi newsboy, itsepintaisesti pysyen kiinni omassa ajatuksessaan.
— Hän muistuttaa sinua… Hänellä on mustat silmät ja kiharainen tukka, niinkuin sinulla. Mutta paljon pienempi hän on, niin pieni kuin joku Rafaelin enkeleistä… ja vielä pienempikin! Ja hän liikkuu niin kepeästi kuin lentäisi hän.
— Niin, mutta nyt, minä tarkoitan. Minkä näköinen hän nyt on?
Pojan itsepintaiset tiedustelut palauttivat Kjeldin takaisin todellisuuteen.
— Sitä en tiedä, — sanoi hän surullisesti ja pyyhkäsi kädellään otsaansa, ikäänkuin kootakseen ajatuksensa. — Kun ajattelen häntä, on hän minusta sen näköinen kuin sinulle kuvasin… Toisinaan taas tuntuu minusta kuin hän makaisi pienessä, kapeassa arkkusessa, kalpeana ja kylmänä… Mutta se on vaan hänen kuvansa, ymmärräthän? Minulla ei olekaan hänestä muuta jäljellä kuin kuva vaan. Siksipä pidänkin kiinni siitä, niin etten mistään hinnasta antaisi sitä pois. Sitä paitsi — tässä kävi ääni niin heikoksi, että poika töin tuskin sai sanoista selvää, — sitä paitsi on se myös ainoa, mitä minulla enää on jäljellä — hänestä!
Poikanen luuli, että Kjeldin vaimo oli kuollut, eikä kysellyt sen enempää. Mutta kun hän illalla istui tuon pienen puulaatikon päällä oven suussa, virkkoi hän taasen:
— Tässäkö sinulla on poikasi kuva?