Kjeld nyökkäsi päätään ääneti. — Kerro minulle hänestä! — sanoi newsboy, ja liitti, tohtimatta katsoa Kjeldiin: — ja siitä toisestakin, josta ei myöskään ole kuin kuva jäljellä.
Kjeld katsoa tuijotti poikaan. Ei muistanut hän enää, että newsboy on hänelle muukalainen, vieras lapsi vaan; hän oli kuin janoava matkamies, joka, vaellettuaan erämaassa kauan aikaa, äkkiä näkee kirkkaan lähteen kumpuavan esille; hän ajatteli vain janonsa sammuttamista!
Vasta nyt, kun hän kuuli ihmislapsen sanovan: "kerro minulle hänestä!" vasta nyt hän itsekin tajusi, kuinka tulvillaan hänen rintansa on loukatuita tunteita… Se oli pakahtumaisillaan… Sen täytyy saada tyhjentyä… Ja kuni ryöppyävä vesi vuolaassa virrassa, niin tulvivat sanat hänen huuliltaan; niitä oli mahdoton pysäyttää. Tämä ei ollut kertomista; se oli — maalaamista.
Eikä esiintynytkään Sanny tässä kuvassa tavallisena pienenä, jokapäiväisenä ihmisenä, niinkuin hän todellisuudessa oli, vaan hänestä tuli sellainen, joksi Kjeldin rakkaus oli hänet luonut. Hänestä tuli Rafaelin pyhä neitsyt, Rubensin taivaan ruhtinatar, Tizianin madonna! Hän, joka ei vuosiin ollut pitänyt sivellintä kädessään, hän maalasi nyt äkisti, maalasi sanoin, ja tähän kuvaan tuli lämpimämpi hehku, syvempi väritys kuin hänen paletillaan konsaan oli ollut.
Poika istui kuunnellen… hämmästyneenä, äänettömänä.
Kjeld oli hänet kokonaan unhottanut.
Hän vaan haasteli… haasteli lakkaamatta, koska mielenliikutus ja suru ja kaipuun katkeruus muutoin olisi pakahuttanut hänen rintansa. Mutta hänen sanoissaan ei ollut katkeruutta. Jokainen lause oli ylistyslaulua hänelle, joka oli herättänyt Kjeldissä henkiin tuon ensimäisen valtavan tunteen; sen tunteen loistossahan hänestä olisi kypsynyt suuri taiteilija… ellei tuota katkeraa pettymystä olisi tullut, ja elleivät solukudokset hänen aivoissaan olisi olleet niin hauraita.
Kjeld ei käsittänyt sitä väitettä, että suru voi kasvattaa. Löytyi olemassa toisenlainen lauselma, jonka hän paremmin ymmärsi: "Die edlen, grossen Naturen sind in den höchsten, glücklichsten Augenblicken am demüthigsten… am meisten in sich gesammelt." [Jalot, suuret luonteet ovat korkeimman onnensa hetkinä nöyrimmillään… itseensä sulkeutuneimmat.]
Kjeld ei ollut milloinkaan niin elävästi käsittänyt taidetta ja tuntenut niin palavata luomishalua rinnassaan kuin juuri onnellisimpana ollessansa. Eikä ollut hänen mielensä koskaan niin täynnä kevään suloutta kuin silloin, ei aatokset milloinkaan kirkkaampia, ei tunne-elämä rikkaampaa, ei sydän nöyrempi kuin juuri silloin! Ilo oli hänen kohottajansa, suru hänen maahan masentajansa. Rohkeamielisyys oli hänelle voitoksi, pettymykset tappioksi. Hän oli nyt puolen vuoden aikana luullut tukauttaneensa rakkauden rinnastaan ja sitoneensa sydämensä haavat, mutta nyt hän huomasi niiden vuotavan kiivaammin kuin koskaan ennen. Niin, hän tunsi puhuessaan oikein fyysillistä kipua, aivan kuin sisällisen verenvuodon sattuessa.
The newsboy katsoa tuijotti Kjeldiin kirkkain, kostein silmin. Ei ollut hänen pienillä, älykkäillä kasvoillaan koskaan ollut semmoista juhlallisen vakavuuden ilmettä kuin tällä hetkellä. Ja tämän juhlallisen tunteen valtaamana poikanen liitti vaistomaisesti pienet, karkeat kätensä ristiin polvelleen. Hän ei ollut moneen vuoteen käynyt kirkossa, mutta nyt tuntui hänestä kuin istuisi hän siellä ja kuunteleisi sielumessua vainajalle.