— Oi, sir! — sanoi hän. — Olipa se kauhean surullista, että hän kuoli.
Kjeld vilkasi poikaan. Hänen katseessaan välähti jotain, joka osotti, että hän oli ymmärtänyt pojan sanat. Sitten hän nyökkäsi hiljaa päätään, ikäänkuin saaden uuden ajatuksen, ja virkkoi:
— Niin, se oli kauhean surullista, että hän kuoli.
Hän pyyhkäsi hihallaan kosteata otsaansa. Tuntui kuin hän puolenkolmatta vuoden eron perästä nyt olisi nähnyt vaimonsa jälleen… Tästä lähin tahtoi Kjeld muistella häntä vain — vainajana.
Eikä vähintäkään katkeruutta saa olla tuossa muistelemisessa! Niin raittiina ja nuorena, niin iloisena ja kepeänä kuin Sanny ensi kerran tanssi Kjeldille vastaan, — sellaisena hän tahtoo aina häntä muistella.
Pari säettä tutusta laulusta tuli hänelle aina mieleen, kun hän ajatteli Sannya… Ja tälläkin hetkellä ne valtasivat hänet semmoisella voimalla, että hänen täytyi laulaa ne ääneen itsekseen, ensin kerran, sitten toisen, uudistaen aina matalalla äänellä samat kolme säettä:
"Es ist bestimmt in Gottes Rath,
Dass man vom liebsten, was man hat,
Muss scheiden…"
[Niin Herra taivaan määräsi,
Sun että rakkaimmastasi Erota täytyy…]
The newsboy ei tiennyt, mitä sanoa. Eikä hän myöskään ymmärtänyt, mitä
Kjeld lauloi. Mutta syvän murheellisuuden tuossa äänessä hän käsitti
ja, tietämättä oikein, miten tässä lohdutella, hän uudisti äkisti
Kjeldin äskeiset sanat, lausuen syvällä vakaumuksella:
— Sielu ei voi kuolla! Sen täytyy elää!