Kjeld nyökkäsi hänelle kiitollisena.
— Syö nyt! — sanoi hän sitten, siirtäen maidon ja leivän pojan eteen.
Äänettöminä he ruokailivat yhdessä ja laskeutuivat äänettöminä levolle.
Herättyään seuraavana aamuna, katseli Kjeld nukkuvaa poikaa kauan ja laski hänen säännöllisiä, tasaisia hengenvetojaan.
Eipä ihmettä siis, jos hän joutuikin harhanäköjen valtaan. Nukkuva lapsi tuolla ei ollut the newsboy, vaan hänen poikansa… hänen tulevaisuutensa. Nyt tuli raivata kaikki kivet hänen tieltään ja hankkia hänelle elämän onnea. Tämä tehtävä antoi Kjeldin elämälle uuden tarkoituksen ja uusia voimia.
Hän herätti pojan niin lempeällä kädellä kuin äiti lapsensa.
— Kello on viisi, — sanoi hän. — Sinun täytynee mennä sanomalehti-konttoriin. Mutta ei sinun tarvitse siellä kauan käydä. Minun poikani ei saa olla juoksupoikana.
The newsboy nousi istumaan vuoteelleen ja hieroi unet silmistään.
Ei hän olisi ollut se pieni, näppärä poika, joka hän todella oli, ellei hän heti olisi käsittänyt asiain tilaa.
Vikkelästi hän pisti vaatteet ylleen, ja viisi minuttia myöhemmin hän seisoi jo ovella, valmiina lähtemään ulos. Hän työnsi lakkinsa niskaan ja katsoi Kjeldiin, vastustamattoman veitikkamaisesti hymyillen.