— Hyvästi, isä! — sanoi hän ja juoksi sitten kiireesti alas portaita myöten.
Muutamia tunteja myöhemmin meni Kjeldkin ulos. Matkalla työpaikkaansa hän huomasi eräässä akkunassa kirsikkapuun oksia veteen pantuina. Umput seisoivat täyteläisinä, valmiina puhkeamaan. Jokunen oksa jo kukkikin.
Kjeld katseli näitä kauan, ymmärtämättä itsekään, miksi hänet nyt valtasi niin sanomattoman haikeuden tunne. Kaikki hänen surunsa heräsivät taasen eloon; kaipuu kasvoi tuskallisen voimakkaaksi; jokaisesta haavasta pulppusi lämmin veri virtanaan. Viimein hän virkkoi ääneen:
— Mitä minä sitten teen, kun kevät tulee?
Hän oli kerran, seisoessaan sairaan ystävänsä vuoteen ääressä, kuullut lääkärin sanovan hänelle: Jos vaan pääsette keväästä yli, niin voitte kyllä elää.
Niin, kunpa hän pääsisi keväästä yli, tuosta ajasta täynnä valoisain haaveilujen helkkyvää riemua ja katkerain kaihojen synkkää epätoivoisuutta!
Verkalleen hän laahasi itsensä entiselle työpaikalleen. Tuuli oli tuiman kalsea, mutta hän ei sitä huomannut. Kaihon tuli paloi hänen suonissaan, ja katkera suru kalvoi sydäntä.
Tuon tuostakin hän käänsi vaistomaisesti päätään punaista taloa kohti, alakuloisena katsellen alasvedettyjä uutimia siellä. Iltapäivällä huomasi Kjeld, että siellä avattiin akkuna, ja että musta kissa istui akkunalaudalla. Se katsoa tuijotti häneen yli kadun, aivan kuin pikku tyttö ennen. Sisäpalvelija ajoi sen luudallaan pois, mutta hetken perästä se istui siinä taas, katsellen Kjeldiä, omituinen, surullinen, melkein inhimillinen katse keltaisissa silmissä.
Kjeld ei malttanut olla kutsumatta: kis, kis, ja kissa hypähti heti poikki kadun hänen luokseen. Se pokkasi niin hyväilevästi hänen polveaan vasten, että itse Lionkin heitti vihaiset aikomuksensa, jääden rauhallisesti makaamaan, pää etukäpälillään.
Kun Kjeld hämärissä nousi, lähteäkseen kotiin, seurasi kissa mukana, eikä hän raatsinut ajaa sitä pois.