— Isännätön kissa hakee isännätöntä koiraa, — ajatteli hän. — Ja kodittomat eläimet hakevat koditonta miestä, — liitti hän, astuessaan ylös ullakkohuoneeseensa, uusi asukas perässään.
Sanomalehti-poika se aivan hurjistui ilosta, kun kotiin tullessaan näki siellä kissan. Mutta Kjeld valvoi sinä iltana kauan, laskien tuloja ja menoja. Hänen tulonsa olivat parahiksi riittäneet ruuaksi hänelle itselleen. Kun niistä nyt on jaettava koiralle ja kissalle — puhumattakaan säästämisestä pojan varalle, joka ei saa unohtua, — niin jää varsin vähän tahi ei mitään omaan suuhun pantavaksi… Hän tunsi jo omituista heikkoutta polvissaan, kun ei viime viikkoina ollut saanut kyllin syödäkseen, mutta mitäpä tuosta sitten! Eipä ollut itse asiassa suurta väliä tämmöisestä elämästä kuin hänen oli. Hänestä ei kuitenkaan enää voi tulla mitään. Tulevaisuus kuuluu nuorille… Poikanen on tulevaisuus. Joka kerta kun hän katsoi tuohon poikaan, kulki kuin riemun välähdys hänen jähmettyneen sielunsa läpi…
Seuraavana aamuna kulki Kjeld, tuulesta ja raesateesta huolimatta, melkein laahautumalla työpaikalleen. Hän oli niin jäykkä jäseniltään, laskeutuessaan alas kivilaatoille, että hänestä tuntui mahdottomalta nousta siitä enää milloinkaan.
Kissa kömpi hänen poveensa takin alle, ja koira paneutui vartioimaan porttikäytävään.
Kova tuuliaispää rämisytti kilpiä hänen päänsä yläpuolella ja repäsi hatun häneltä päästä. Joku portti pamahti kiinni, ja akkunaruutu putosi kilahtaen maahan. Jalankulkijoita oli vaan harvoja, eikä ollut kellään aikaa pysähtyä hänen kuviaan katsomaan. Mutta kun raesade oli hiljennyt ja tuuli kuivattanut kivilaatat, rupesi Kjeld piirtelemään: ei niitä kuvia, joita kansa halusi nähdä, vaan niitä, joita hänen omassa mielessään liikkui.
Piirrellessään näin "con amore", hän alotti aina Mustasta tintistä. Myötäänsä vaan esiintyi siinä Musta tintti kaikenmoisissa asennoissa ja tilapäissä. Mutta viimeksi hän piirsi kuitenkin aina madonnan ja lapsen. Nämät olivat erkanemattomasti imeytyneet hänen aivoihinsa. Ja jos joskus pölyinen jalka sattui liiaksi lähestymään hänen piirrostansa, silloin hän heittäytyi pitkäkseen kivilaatalle, suojaten kuvaansa omalla ruumiillaan. Hän ei sallinut kenenkään astua sen päälle. Mieluummin hän itse pyyhkäsi kuluneella, ohuella takkinsa hihalla pois kuvansa, sillä madonnan piirteet — ne olivat hänen piirteitänsä.
"Warte nur!
Warte nur!
Balde ruhest du auch!…"
Joulu alkoi lähestyä. Päivät olivat kolkot ja pimeät. Kjeld oli saanut itsepintaisen yskän, joka yöt päivät kiusasi häntä. Hänen silmänsä tulivat päivä päivältä kirkkaammiksi, ja posket painuivat yhä enemmän kuopalleen.
The newsboy tarkasti häntä omituisella, uteliaalla hellyydellä. Hän ymmärsi hyvin, mitä tämä väsymys tiesi. Hän oli nähnyt sen painavan leimansa äidin kuihtuneille piirteille ja isän olennolle, työstä murtuneelle. Hän oli nähnyt sen suutelevan pikku siskon punaiset posket kalpeiksi ja kylmiksi, ja hän oli nähnyt sen kuluttavan lihan pienen veikon käsivarsista hitaasti, mutta ahneesti. Eikä hän voinut koskaan unhottaa, miten kauhean laihat ne lopulta olivat. Hänestä tuntui kuin olisi voinut katsoa niiden läpi, jos olisi kohottanut niitä valoa vasten. Vaikkei hän Kjeldille ilmaissut huoliaan ainoallakaan huokauksella, oli hänellä itsellään kyllin selvänä, että hän pian oli kadottava paraimman ystävänsä… ainoan, joka moneen vuoteen oli osottanut hänelle rakkautta. Mutta minkäs sille mahtaa… Ei tässä valitukset auta. Siinä suhteessa oli elämä — tai kenties kuolema — jo tehnyt hänestä stoalaisen. Yksi asia oli hänellä kumminkin mielessä. Hän tahtoi kaikella muotoa pitää huolta siitä, että saisi Kjeldiltä jotain käteentuntuvaa muistoksi. Ja siksi hän eräänä aamuna, ennen ulos lähtemistään, sanoi Kjeldille:
— Piirtäkää minulle jotain semmoista, jota ette ole muille piirtänyt.
Antakaa minulle jotain oikein omaksi, jota aina voin säilyttää.