Kjeld katsahti pikaisesti noihin pieniin, viisaisiin silmiin, jotka vilkkuivat matalan, pörhöisen lakin alta. Sitten hän otti esille paperiarkin ja alkoi piirtää. Hän piirsi the newsboyn itsensä, semmoisena kuin hän oli siinä, tällä hetkellä. Kädet olivat pojalla syvällä paikatuissa taskuissa, sanomalehdet riippuivat pienessä puusalkussa hänen kaulassaan, silmissä väikkyi veitikkamaisuus, suun ympärillä älykäs hymyily, ja pää oli tehnyt pienen rohkean keikahduksen taaksepäin. Mutta kuvan alle piirsi Kjeld sanat:
Nykyisin meillä kukin tahtois kirjoitella
Ja maalaella…
Ois puhuja — linnasta mökkiin asti,
— Sä, poikan', kuuntele vain hartahasti!
Ja hän lisäsi, kuin itsekseen: Niin, kuunteleminen on taitoa… se on erityinen lahja. Se kokoo ajatuksia talteen. Mutta meidän aikoinamme ei ole kellään aikaa koota ajatuksia talteen.
Kjeld pyyhkäsi kädellään kosteata tukkaansa ja sanoi, kuin anteeksi pyytäen:
— Niin, niin! Sinä et ymmärrä minua, mutta ethän kuitenkaan minua unohda.
The newsboy ei vastannut siihen mitään. Hän tempasi piirustuksen Kjeldin kädestä, lausui vaan lyhyesti: kiitos! ja riensi alas portaita myöten. Mutta porttikäytävässä hän pysähtyi ja pyyhkäsi kätensä selällä kaksi suurta kyyneltä silmistään. Sitten hän pisti kuvan paljaalle rinnalleen, lämpimän ihon ja ohuen, kuluneen paidan väliin.
* * * * *
Jouluaaton päivä oli saapunut suureen, meluavaan kaupunkiin, yksi niitä kirkkaita pakkaspäiviä, joita vain ani harvoin sattuu Lontoossa. Muutamat kaupat olivat vielä mustanaan ostajista, mutta kaduilta oli liike jo vähentynyt. Kodeissa oli kyllin tekemistä nyt, niin alhaisissa kuin ylhäisissä. Kaikkialla oli kiirettä. Joulukuusi oli kynttilöillä varustettava, lahjat järjestettävät sukulaisille ja ystäville.
Oli pureva pakkanen. Katonräystäistä riippui pitkiä jääpuikkoja, ja ilmassa liiteli silloin tällöin pieniä, yksinäisiä lumihiutaleita.
Kjeld loikoi vilusta väristen kivilaatoilla. Mutta hän ei tuntenet kylmyyttä, hän vaan piirteli! Sanny tuli tanssien hänelle vastaan… Sanny palasi kotiin tanssiaisista… Sanny vaihtoi sormusta hänen kanssaan… Sanny tuuditteli kehtoa… Musta tintti kiikutteli lasta käsivarsillaan. Ja pienosella oli nuo samat hienot piirteet, jotka niin syvälle olivat painuneet hänen mieleensä, silloin kun hän kerran oli ruuvannut kiinni pienen kirstun, suurten sieluntuskain raadellessa hänen rintaansa.