— Se ei varmaankaan valmistu tänäpäivänä — sanoi hän. — Katso, nyt poistuvat ihmiset, ja maalari makaa vatsallaan ja juo.
Kjeld kääntyi katsomaan ja näki maalarin kätkevän liitupalasen taskuunsa ja kallistavan suuhunsa loput viinapullosta, jota piteli kädessä.
— Hyi, miten inhottavaa! — sanoi taiteilija. Mutta Musta tintti laski sametinpehmoiset kätensä hänen käsivarrelleen ja sanoi säälitellen:
— Mutta hyväinen aika! Mitäpä hän sitten voisi muuta tehdä, maatessaan kylmillä kivilaatoilla paleltumassa, kuin juoda?
— Hänen pitäisi nousta ja mennä pois.
— Niin, mutta kuule nyt, Kjeld! Itsehän vasta sanoit katutaiteilijan elämän olevan vapainta ja ihaninta, mitä saatat ajatella.
— Ei tuolla tavalla…
Musta tintti otti muutaman tanssiaskeleen.
— Joutavia! — sanoi hän. — Tuota nyt maksaisi mietiskellä! Eihän se koske sinua eikä minua. Herra Jumala antaa meille kaikille virheemme anteeksi.
Mustalla tintillä oli suuri sydän. Siinä sulautuivat kaikki mahdollisuudet ja mahdottomuudet yhteen ainoaan, päättömään, kaikkinielevään sääliväisyyteen.