Lukiessaan sanomalehdissä jostain murhasta, ei hän suurestikaan ajatellut murhattua, vaan sitä enemmän murhaajaa.
— Voi sitäkin raukkaa! — oli hänellä tapana sanoa; — hän on tietenkin hullu.
Ja jos joku vaati oikeudenmukaista rangaistusta rikoksesta, oli hänellä aina valmiina lause: — Voi surkeata! Ei pitäisi rangaista ketään. Kjeld koetti turhaan oikaista vaimoaan. Nämä huojuvat käsitteet kristillisyydestä ja siveydestä, laupeudesta ja ihmisrakkaudesta hämmentyivät nuoressa rouvassa yhdeksi ainoaksi sekavaksi vyyhdeksi.
Mutta Kjeld haasteli kuitenkin yhtä paljon itselleen sekä Mustalle tintille.
— Minä soisin — puheli hän, kun hänelle muistui mieleen vaimonsa tapa aina silotella asioita, — soisin ihmisten käyttävän laupeuttaan paremmin, kurjille, onnettomille, langenneille, sorretuille, mutta ei pahantekijöille. Tällä en oikeastaan tarkoita niitä rikoksia, joita laki rankaisee, vaan paremminkin niitä, joita ihmiset keskuudessaan tekevät toisiansa vastaan. Ja kuitenkin, jos vääryyttä kärsinyt tahtoo puolustautua, niin nostaa tuo harhaan joutunut ihmisrakkaus yleensä ja tanskalainen vesivelli-armeliaisuus erittäin oikean Rama-huudon häntä vastaan… Tiedätkös, mitä minä toisinaan ajattelen, kun oikein suutun? Soisin olevani kirjailija enkä maalari. Oi, millainen kirja siitä syntyisikään, kun terottaisin kynäni pelkäämättömyyden puukolla, kastaisin sen totuuden musteeseen ja kirjoittaisin oikeudentunnon paperille! Ja kuinka sitä sitten kurikoitaisiin, boikotettaisiin ja pantaisiin takavarikkoon! Ei yksikään kunnon ihminen sietäisi sitä pöydällään… Sepä se juuri tekee nykyajan niin kehnoksi, että totuus ei enää ole totuutta, eikä valhe valhetta, — silotus, systeema tasoittaa kaikki. Vääryys on vaan tietämättömyyden aiheuttamaa, valhe vaan väärinkäsitystä, sillä ihmiset ovat niin liikuttavan laupiaita toisilleen. Ei silloin, kun he valhettelevat toisistaan, panettelevat ja murhaavat toisiaan takanapäin, vaan silloin, kun heidän tulisi tuomita julkisesti. He tietävät tuomion kohtaavan heitä itseään, ja siksi he kohottavat laupeuden lipun korkealle… se peittää niin paljon, jota ei tarvitse nähdä… — Sanny, — hän otti vaimoaan kädestä, — jos milloinkaan kohtaat täysin rehellisen ihmisen, jonkun niitä oikeita luonteita, jotka aina lausuvat ajatuksensa suoraan eivätkä vähääkään välitä siitä, mitä ihmiset sanovat, haa… silloin tiedät, että se tuntuu kuin saisi ydintä luihinsa ja voimia moneksi vuodeksi eteenpäin!
Musta tintti ei kuullut sanaakaan miehensä puheesta. Hän vaan katsoa tuijotti miehensä silmiin. Hänen omat loistavat silmänsä olivat kuin lumottuina kiintyneet Kjeldiin, — hän riippui miehensä käsivarressa ja notkein liikkein seurasi jokaista hänen askelettaan, ja koko hänen olentonsa hehkui nuoruuden täyteläistä suloutta. Kjeld puristi hänet lähemmäksi itseään ja unohti onnensa tähden kaikki, mikä hänen mieltään ahdisti. He kävivät yhdessä British Museumissa, missä heidän monasti täytyi pistäytyä vanhojen muumioiden taakse, suudellakseen toisiaan… He tutkivat Towerin linnan läpeensä, mutta ei edes "verinen huone" siellä saattanut hillitä heidän rajatonta iloisuuttaan. He vaelsivat riemuisina Kristallipalatsiin, eikä ylenmäärin sitkeä bifsteeki siellä suinkaan vähentänyt, vaan päinvastoin vielä enensi heidän iloaan ja saattoi sen oikein säkenöimään… Sitten he palasivat taas yhdessä takaisin hotelliin, siihen huoneeseen, joka oli heidän kotinsa… nuoruuden, hilpeän mielen, miehuudenvoiman ja elämänonnen koti, jossa vielä kajahtelivat morsius-yön tuhannet kellot, nuo, jotka vaan kerran soivat eivätkä sitten enää milloinkaan!…
Kaksi ihmistä — kaksi vastakohtaa! Kaksi ihmistä, jotka tulivat sokeiksi, katsellessaan toisiansa. — Kaksi vastakohtaa, jotka kumpikin luulivat voivansa voittaa toisensa, mutta eivät koskaan täydelleen käsittäneet toisiaan. — Miten saattaisi heidän elämänsä tulla sopusointuiseksi?
Musta tintti oli tottunut siihen, että häntä ihailtiin ja hienosteltiin. Ja jos hän missä tapasi miehen, vaikkapa mitättömänkin, alkoi hänen heti tehdä mielensä herättää hänessä kiintymystä itseensä. — Pahaa hän ei sillä tarkoittanut, ei millään muotoa, hän virnasteli vaan hiukan, niinkuin useimmat nykyajan naiset konsanaankin. Mutta Kjeld sitä vastoin ei voinut käsittää, kuinka hänen vaimonsa välittää muitten miesten huomaavaisuudesta. Tuon tarmokasluontoisen, uskollisen miehen mielestä oli virnasteleminen samaa kuin avioliiton-rikos, mutta hän sulki silmänsä siltä, hän ei tahtonut nähdä, ei tahtonut herätä siitä onnellisuuden unesta, johon Musta tintti oli hänet tuudittanut.
He palasivat kotiinsa Köpenhaminaan, tuohon loistavaan asuntoonsa, missä kaikki oli uutta ja lämmintä, hentoa ja ylellistä aina äärimmäisiin asti.
Lattiat olivat kaikkialla matoilla peitetyt, huonekalut silkillä verhotut, mutta tuossa kaikessa ei ollut mitään heitä itseään. Vieraat kädet olivat järjestäneet kaikki. Vieraat silmät tirkistelivät heihin huoneiden nurkista, uteliaina, ihmettelevinä, kylminä…