Kjeld nousi äkisti.
— Menen hetkiseksi ateliaan, — sanoi hän. Jotain pakonalaista oli noissa sanoissa, ja pakonalaiselta tuntui sekin, ettei hän pyytänyt vaimoaan mukaansa.
Sanny huomasi sen kyllä, mutta koetti reippaalla naurulla haihduttaa sen pois.
— Niin, siellä ylhäällä löydät kyllä yhtä ja toista ennestään tuttua, — virkkoi hän ja mietti itsekseen, Kjeldin mentyä: — Kyllä hän todellakin on äärettömän kummallinen toisinaan. Mutta semmoisiahan ne taiteilijat ovat; minkä sille voi!… sanomattoman kultainen hän sittenkin on.
Ja rouva kulki yksin, uteliaasti tutkistellen huoneesta huoneeseen.
Taiteilija harppasi sillä välin kolmella askeleella ylös portaita ja oli tuokion kuluttua ateliassa. Hänen silmänsä hyväilivät jokaista esinettä siellä.
— Nyt olen kotonani! — sanoi hän hartaasti, huomaamatta puhuvansa ääneen.
Atelian nurkassa oli suuri, katettu taulu. Sen luo astui Kjeld, repäsi peitteen pois ja katseli sitä kauan. Tuntui kuin terävä puukko olisi pistänyt häntä sydämeen.
— Noin en osaa enää koskaan maalata, — ajatteli hän ja tarttui samalla käsin päästään kiinni; siinä tuntui niin kirpeä kipu. — Minähän olen hullu, — ajatteli hän, — kaikki minun ajatukseni ovat sairaat. — —
Hän tunsi itsensä äkisti epätoivoiseksi, maahan masennetuksi, mutta hetki sen perästä hän oli jo temmannut paletin ja siveltimen ja istui nyt, liinamekko yllään, maalaamaan täyttä vauhtia.