— Sanny, Sanny! — huusi hän alas rappusia. — Tule hetkeksi istumaan mallina minulle! Luulenpa, että jotain sittenkin syntyy tästä luonnoksesta, jonka tein pari päivää ennen matkalle lähtöämme.

Ja Sanny tuli. Sanny oli niin hyväntahtoinen, niin mukautuvainen. Ja nähdessään Kjeldin ilon, tunsi hän itsensä runsaasti palkituksi.

Sillä välin kun taiteilija maalasi, odotteli Musta tintti riemumieliä sitä aikaa, jolloin hänen miehensä taas lopettaa työnsä ja pitää yksin häntä armaanansa… eikä näe maailmassa mitään muuta kuin hänet yksin.

Vaistomaisesti hän alkoi hyräillä, polkien tahtia pienellä jalallaan:

Er, der herrlichste von Allen, wie so holde, wie so schön!

Ja Kjeld vastasi, viheltäen hiljaa:

Dein ist mein Herz!

Dein ist mein Herz und soll es ewig — ewig bieiben!

* * * * *

Päivät kuluivat. Ja pitkän, levottoman talven, seurustelujen ja konserttien perästä seurasi vihdoin rauhallinen aika vastanaineille, ja heidän asunnossaan vallitsi hiljainen, valoisa odotus, joka erikoistaa kodin, mihin pienokaista varrotaan saapuvaksi. Musta tintti oli rohkealla mielellä, kuten aina. Ei hän tiennyt huolehtimisesta mitään.