— Löytyy ihmisiä, joilla ei ole muistia — sanoi hän. — Sinä kuulut kenties noihin muistamattomiin…
Sanny ei vastannut mitään, istahti vaan vihellellen akkunalaudalle.
— Nyt saat mennä, — sanoi Kjeld pojalle, ja tämä katosi heti verhon taakse, mutta tuli viiden minutin perästä taas esille sieltä täysissä pukimissaan, sanoakseen hyvästi.
Musta tintti naurahti ääneen, nähtyänsä hänet.
— Kas kuinka nyt olet arvokkaan ja hienon näköinen! — sanoi hän. — Voisipa vannoa, ettet milloinkaan ole seisonut modellina kellekään maalarille.
Poikanen kumarteli ja hymyili, ja Kjeld lykkäsi hänet hellävaroin ulos ovesta. Sitten hän palasi takaisin taulunsa luo.
— Tiedätkö, mitä ajattelen, maalatessani tätä tässä? — hän viittasi siveltimensä kärjellä taululle päin. — Minä ajattelen omaa poikaani. Ja silloin saa tämä kuva minun poikani silmät ja minun poikani hiukset ja minun poikani pehmeät, sulavat jäsenet. Hän ei ole kenenkään muun pojan näköinen maailmassa… sillä sen näköinen kuin minun poikani, ei ole kukaan muu… Me emme paljoa haastele, minä ja hän. Hän kysyy vaan, miten värit onnistuvat, josko ne ovat oikein lämpöisiä ja eläviä. Hän pitää niin paljon elämän värityksistä, sillä kuolon värit ovat niin kylmiä, sanoo hän… Ja minä kysyn häneltä, eikö häntä vaan palele, kun ei ole hänellä muuta peittoa vuoteessaan kuin hienot, pienet kehtolakanat!…
Kjeld pyyhkäsi äkkiä otsaansa. Se oli kylmä ja kostea.
— Saattaa olla, että minä olen hullu, — sanoi hän, — mutta sinun täytyy suoda se minulle anteeksi.
Sanny tuli äkisti tarkkaavaksi. Ensiksi hän oli istunut itku kurkussa, ei niin paljon sanojen vaikutuksesta, sillä niitä hän ei kuunnellut, vaan tuskallinen ilme hänen miehensä kasvoilla hämmästytti häntä, mutta nuo viimeiset sanat kiinnittivät hänen huomiotaan ja saivat hänen ajatuksensa vireille.