— Luulenpa todellakin, että mieheni on tulemaisillaan hulluksi, — arveli hän itsekseen.
Terveen ja tuiki järkevän luonteensa tähden oli hänen mahdotonta käsittää miestänsä. Hän ei saattanut ymmärtää, miksikä Kjeld niin paljon välittää tuosta kuolleesta lapsesta. Saattaahan niitä lapsia vielä tulla, kenties useampia kuin Sanny oikeastaan soisikaan… Tuota nyt ei maksa surra, jos ensimäinen kuoli. Sanny ei ainakaan voinut surra sitä.
Kjeld ymmärsi kyllä, mitä hänen vaimonsa ajattelee. Mutta Sanny kiikutteli huolettomasti jalkaansa ilmassa, istuessaan akkunalaudalla, eikä aavistanut vähääkään, että juuri vajavaisuus hänen omassa tunne-elämässään oli ollut syynä hänen miehensä kivulloiseen mielentilaan.
— Hyvä Isä! — sanoi Musta tintti, ja keikautti hiukan ylpeästi päätään. — Saattaahan meille syntyä toinen poika, ja niin unhotamme ensimäisen.
Kjeld ei vastannut, hän alkoi vaan maalata. Pienen olennon ihanat piirteet tulivat yhä sulavammiksi, yhä elävämmiksi. Sanny ei saattanut niitä enää katsella; hänen täytyi kääntyä selin.
— Etkö käsitä — puheli Kjeld, haastellen yhtä paljon itsekseen kuin vaimolleen, — että ensimäinen ei voi koskaan tulla uudestaan… ensimäiset unelmat ovat heleitä kuin kirkkahin päivänpaiste, toisissa väikkyy jo varjoja.
— Ja ensimäinen! — jatkoi hän. — Se olisi ollut niin soma, niin viisas, niin reipas, ettemme oikein itsekkään olisi osanneet sitä selittää. Päivin se olisi ollut alati aatoksissamme, öisin olisimme siitä unelmoineet. Sitä ei milloinkaan saata unhottaa… Mutta — lisäsi hän, pysähtyen paletti kädessä vaimonsa eteen — näitä olisi sinun pitänyt ajatella, sinun pitänyt tuntea, sitten olisi kaikki ollut hyvin ja oikein ja luonnollista, vaan nyt minä sen tunnen, ja silloin se on sairasmielistä, kivulloista!…
Hän polkasi jalkaansa lattiaan, viimeisiä sanoja lausuessaan, ja Sannya säikytti ilme hänen silmissään, niinkuin kerran ennenkin.
— Kjeld! — sanoi Sanny ja lykkäsi hänet hiukan etemmäksi itsestään.
— Sinä teet liiaksi työtä. Sinun pitäisi levätä!
Kjeld hymyili pilkallisesti.