— Niin, sitä sanoo poikakin… Tule lepäämään minun luokseni! sanoo hän. Täällä tyyntyvät kaikki aatokset, jotka nyt sinua tuskoittavat, kaikki unelmat, jotka eivät siellä milloinkaan toteudu… Vaan minä olen sellainen narri, etten vielä noudata hänen neuvoaan. Minä teen työtä niin kauan kuin yksikään suoni minussa tykkii ja ajattelen aina: Kenties unelmat kuitenkin kerran toteutuvat!…
Sanny istui hetkisen neuvotonna, sitten hän kätki kasvot käsiinsä ja purskahti itkuun.
Kjeld heltyi heti ja katui.
— Älä suutu minuun, — rukoili hän. — Olen sairas… Parasta on, että lähetät minut pois.
— Ei, ei, ei! — Sanny teki epäävän liikkeen käsillään. — Mitä ajatteletkaan?
Mutta Kjeld tarttui kiinni hänen käsiinsä ja piteli niitä omissaan.
— Parasta on, että se tapahtuu heti, — sanoi hän, — niin voin tulla terveeksi. Vaan kiiruhda, ettei olisi liian myöhäistä.
Musta tintti tuijotti mieheensä kalpeana kauhusta.
— Minne sinä sitten tahtoisit? — kuiskasi hän, rohkenematta lausua ääneen ajatustaan.
Kjeld nosti vaimonsa kädet huulilleen ja suuteli hänen pieniä ruusunpunaisia sormenpäitään vuorotellen.