— Minä asuin lapsena lähellä Middelfartia — sanoi hän, — ja minä ajattelin aina, kun näin sairaita kuljetettavan vaunuissa: Raskasta on olla maanpakolaisena… Mutta sitten liitin aina: Se on kuitenkin helpompaa, kun tietää, että on olemassa koti, — senhän minä tiedän — eikö niin?
Hän vetäsi vaimonsa kiivaasti luokseen.
— Tiedän, että uskollisesti odotat minua, kunnes palajan… Teethän niin, Musta tintti?
Sanny nyyhkytti kovasti.
— Kyllä, kyllä! Mutta Kjeld, minusta tuntuu tämä niin kauhean surkealta meille molemmille. Etkö voisi tulla terveeksi kotona? Etkö luule?
Kjeld viivytti hetkisen vastaustaan… Tämä oli houkutteleva tilaisuus pettää itsensä sekä vaimonsa. Mutta sitten hän pani vasemman kätensä niskaansa, ikäänkuin aikoen tarttua kovin kourin omaan itseensä.
— En luule, — sanoi hän hitaasti. — Minä en jaksa enää. Parasta on, että pääset minusta heti.
Sanny ajatteli itsekseen, kuinka paljon puheen ainetta tämäkin taas synnyttää laajoissa piireissä, kuinka hän joutuu välttelyn ja surkuttelun ja arvostelun alaiseksi, ja hän tunsi tällä hetkellä melkein vihaa miestään kohtaan.
— Miksi hän ei ole niin miehekäs, että voisi oman tahtonsa voimalla kohottautua tästä? — ajatteli Musta tintti. — Ja mitenkä rohkeneekaan hän vaatia minua olemaan yksin hänen tähtensä?
Kjeld arvasi vaimonsa ajatukset, ja kauhea tuska valtasi hänet.