— Jos sinä hylkäät minut, — sanoi hän, — niin olen hukassa! Tieto siitä, etten ole koditon, se on pitävä minua yllä maanpakolaisuutenikin aikana… Sano, etten ole koditon Sanny, ja minä olen rakastava sinua koko elämäni ajan noitten sanain tähden!
— Enemmänkö kuin poikaa? — ivasi Musta tintti.
— Enemmän kuin omaa henkeäni, — sanoi Kjeld ja sulki vaimonsa niin hellästi syliinsä, että Musta tintti kokonaan antautui vanhan rakkautensa valtaan ja kätki kasvonsa miehensä rintaa vasten.
— Kjeld! — kuiskasi hän suloisimmalla äänensä soinnulla. — Minä en jaksa elää ikävältä, kun sinä olet poissa… Kyllä sinun täytyy jäädä minun luokseni! Kjeld, kuuletko, sinun täytyy!
Kjeld hymyili ja silitteli kädellään Sannyn paksua, kiiltävää tukkaa. Hän tahtoi niin kernaasti ilahuttaa vaimoaan. Tuo hymyily oli sairasta, mutta Sanny ei sitä huomannut.
Kolmeen päivään ei sitten enää puhuttu tästä asiasta mitään, ja Musta tintti luuli sen jo unohtuneen kuin pahan unelman.
Mutta eräänä iltana kertoi Kjeld jo kirjoittaneensa Middelfartin ylilääkärille. Siellä on juuri nyt paikka vapaana, ja hän aikoo näinä päivinä matkustaa sinne.
Vaikka äskeinen keskustelu ateliassa olisi ollut omiansa valmistamaan
Sannya, tuli tämä isku taas hänelle kuin salama kirkkaalta taivaalta.
Hän ei tahtonut tähän taipua.
— Mitä sanovat ihmiset? — arveli hän heti. — Ajattele toki sitä! Tehkäämme pieni ulkomaanmatka sen sijaan. Saat nähdä, kuinka se virkistää sinua.
Mutta Kjeld pudisti päätään.