— Sinä et tiedä, miten sairas minä olen. Kuollut lapsonen on valloittanut kaikki aatokseni. Vasta sitten kun ne palajavat takaisin sinun luoksesi, vasta sitten olen terve… ja silloin tulen heti kotiin. Mikä riemu, kun sitten taas yhdymme!… Ja ethän väsy minua odottamasta, ethän? En ymmärrä oikein itsekään, mutta välistä minä pelkään sinun olevan liian rikkaan, voidaksesi olla uskollinen! Oi, minun tekisi mieleni sanoa sinulle: Anna kaikki omaisuutesi köyhille, pane kätesi minun käteeni ja astu minun kanssani ulos maailmaan, silloin minä varmaan tulen terveeksi taasen!… Niin, sinä katsot minuun niin kummastellen ja puistelet päätäsi kuumesairaan puheille. Minä olenkin sairas nyt, minun sieluni sairastaa, mutta pane kuitenkin aina mieleesi, että lapsilta ja hulluilta totuuden kuulee…
Sannyyn iski ajatus, katsellessaan siinä vesissä silmin miestään, — ensimäinen suuri, voimakas, itsensä unhottava ajatus, mitä hän koskaan oli ajatellut, mutta heti seurasi sitten toinen, joka murskasi edellisen.
— Enhän vaan itse tulne hulluksi! — ajatteli hän ja päästi kätensä hervahtamaan alas.
Pari sekuntia sitten olisi Sanny ollut valmis kavahtamaan miehensä kaulaan ja vakuuttamaan hänelle: "Minä annan henkeni Sinun edestäsi!" Mutta nyt hän jäi levollisesti istumaan ja laski kustannuksia. Ja kustannukset kävivät kalliiksi.
* * * * *
Musta tintti itki kovin, saattaessaan seuraavana päivänä miestään
Middelfartiin.
Hänen sydämeensä koski, nähdessään, kuinka kaihtien ja aristellen hänen miehensä katseli kaikkia matkustavaisia. Ja hänen oli vaikea nähdä Kjeldin kalpenevan kalpenemistaan, heidän lähestyessään päämäärää.
Mutta heidän saapuessansa Middelfartin asemalle, tuntui Sannysta kuitenkin helpotukselta, kun Kjeld sanoi:
— Nyt tahdon mieluimmin olla yksinäni. Vaunut odottavat jo minua tuolla ulkona. Älä tule minua saattamaan, vaan tule mua sitten noutamaan… Minä kirjoitan ja kutsun sinua, kun olen terve.
Sitten hän suuteli vaimoaan sillä intohimoisella lämmöllä, joka alusta asti oli tehnyt hänet Sannylle vastustamattomaksi.