Kyyneleet vierivät lakkaamatta alas Sannyn poskia myöten, mutta hän ei sanallakaan vastustanut miehensä lähtemistä yksin. Hän pyyhki vaan, pehmeällä, hyvänhajuisella nenäliinallaan hien miehensä otsalta ja sanoi hänelle hyvästit.
Kun vaununovi jo oli suljettu ja sairaanhoitaja asettunut Kjeldin viereen, kumartui tämä vielä kerran ulos akkunasta ja tarttui vaimonsa käteen.
— Älä koskaan hävitä sitä laatikkoa, joka on kellarissa, — sanoi hän, — äläkä avaa sitä ennenkuin minä kuolen. Olen kätkenyt siihen rakkaimman, mitä minulla oli.
Sanny hymyili väkinäisesti.
— Onko sinulla taideteoksia siellä alhaallakin? — kysyi hän.
Ja Kjeld vastasi äänensoinnulla, joka vielä monta vuotta myöhemmin muistui Sannylle mieleen:
— On yksi, ja arvokkaampi kuin kaikki minun luomani.
Sitten hän päästi vaimonsa käden ja nyökkäsi hänelle vakavasti, vetäessään kiinni vaunun akkunaa.
— Maanpakolainen, — sanoi hän — vaan ei koditon…
Vaunut läksivät liikkeelle.