Musta tintti liehutti nenäliinaansa niin kauan kuin vaunuja näkyi, mutta Kjeld painautui vaunun kolkkaan eikä katsonut ulos.
* * * * *
"Saa köykäiset kyllä köykäisen. — —"
Sanny tunsi nyt yksin ollessaan ääretöntä sääliä itseään kohtaan.
Hänen talonsa vilisi ystäviä ja ystävättäriä, jotka kaikki valittivat hänen kohtaloaan.
— Poloinen Sanny! — sanoivat he. — Tämäpä on kauhean raskasta sinulle! Ja ajatteles, yksi ainoa vuosi on vasta häistäsi! — Etkö huomannut hänessä mitään ennen naimisiin menemistä?… Siinä tapauksessa oli kevytmielistä, että sidoit itsesi häneen.
Musta tintti arveli hetkisen itsekseen, että vaikka Kjeld olisi ollut ilmi hullu, niin olisi hän sittenkin ottanut hänet, mutta ääneen hän ei sitä sanonut. Hän oli samallainen kuin useammat, pikkumaiset nykyajan ihmiset. Jos hänessä heräsi ajatus, joka erosi yleisestä mielipiteestä, häpesi hän sitä ja painoi sen alas. Se ei koskaan päässyt tunkeumaan hänen huuliltaan, vaan lymysi sydämeen kuni pieni, lepattava koiperhonen. Ja saatuaan sitten riittävän annoksen sääliväisyyttä, se kuoli kokonaan…
Musta tintti alkoi tuntea itseänsä loukatuksi. Näinhän kuluu hänen iloisin nuoruutensa aika pois lohduttomaan yksitoikkoisuuteen. Hänen naimisissa olevat ystävättärensä panivat toimeen kutsuja ja iltamia. He valokuvasivat pienoisiaan kehdossa ja keikailivat heidän kanssaan kaduilla.
Sanny istui upeassa asunnossaan, ylellisyyden ja mukavuuden ympäröimänä, mutta yksin, yksin!
Miksi hän ei saa nauttia elämästään, nuorena ollessaan? Miksi täytyy hänen istua hiljaisena ja tyynenä? Hän tuntee veren sykkivän suonissaan, mutta ei uskalla laskea sitä virtailemaan.