Lyhyt aik' on nuoruuden.
Ällös olko murheinen!
Surun taakka luotas luo,
Ilon, onnen maljaa juo!
Näin hän lauleli, istuessaan käsityönsä ääressä akkunan luona, ja polki tahtia pienellä jalallaan.
Kolmen ensimäisen viikon aikana hän oli katkerasti surrut Kjeldiä, ajatellut häntä päivin ja uneksinut hänestä öisin. Hän oli kirjoitellut pitkiä kirjeitä miehelleen ja repinyt ne rikki taasen, etteivät nuo ilkeät lääkärit saisi niitä nähdä.
Mutta vähitellen, kun päivät kuluivat, eikä Sanny saanut muita tietoja miehestään kuin nuo lyhyet ilmoitukset sairaalasta, että tila on ennallaan, heikkenivät hänen tunteensa, ja hänen vastustusvoimansa laimeni. Hänhän ei ollut niitä luonteita, jotka jaksavat pysyä uskollisina.
Pari kuukautta myöhemmin hän kirjotti sairaalan ylilääkärille, kysyen, saisiko hän tulla käymään miehensä luona, mutta sai vastaukseksi, että rauha on sairaalle parasta.
Silloin hän jätti väkinäisen leskenäolonsa ja heittäytyi kaikella innolla seuraelämän pyörteeseen. Hänhän oli sittenkin, kuten eräs ystävänsä hänestä sanoi, tuollainen pieni tuulispää.
Omituista oli, ettei Sannyssa kertaakaan herännyt halua käydä hautausmaalla, pienen lapsen kummulla.
— Jääköön siksi, kunnes mieheni tulee kotia, — ajatteli hän aina.
Ja niin hän liihotteli vaan seurasta seuraan, ihaili ja salli itseänsä ihailtavan, haasteli kyynelsilmin miehestään ja unhotti hänet viiden minutin perästä.
Kerran hän matkusti Middelfartiin ja pyysi päästä miehensä puheille, mutta häntä ei laskettu sisään.