— Se saattaisi pahentaa hänen tilaansa, — sanoi ylilääkäri, katsellen epäluuloisesti Sannya.
Eikä Sannykaan sen enempää pyytänyt lääkäriä, kysyi vaan häneltä, poislähtiessään:
— Eihän mieheni liene parantumaton?
Lääkäri kohautti olkapäitään.
— Minun on mahdoton sanoa sitä, — vastasi hän vastahakoisesti.
Astuessaan ulos portista, oli Sanny näkevinään Kjeldin kasvot pienen, neliskolkkaisen akkunan takaa tuolta yläkerrasta, ja tämä näky puistutti häntä omituisesti.
Mutta itkettyänsä sitten matkalla kyllikseen, tuntui hänestä taas iloiselta ajatella rauhallista asuntoaan tuolla kotona, ja niin rupesi hän tekemään laskujaan.
Kjeld on tavallaan kuollut minulta… eihän kukaan saata vaatia minua olemaan sidottuna kuolleeseen mieheen.
Onko minulle annettu nuoruutta ja voimaa, elämänhalua ja iloa siksi vain, että kuluttaisin tuon kaiken toivottomassa taistelussa, josta ei ole mitään hyötyä?
Lieneehän toki luvallista nauttia elämää nuorena ollessaan, kun on reippautta ja elämänhalua. Yksinäisyys kuuluu vanhoille. Sanny ei tahtonut olla yksin, ei mistään hinnasta maailmassa.