Ja kepein, iloisin tanssiaskelin hän syöksi elämän pyörteeseen… Löytyi kyllin hänelle sykkiviä sydämiä, — kyllin käsiä, jotka ojentautuivat häntä vastaanottamaan — kyllin jalkoja, valmiita astumaan samassa tahdissa hänen kanssaan, sillä:
Saa köykäiset kyllä köykäisen.
Ja pikku tuulispää heittäysi tanssiin.
* * * * *
Kjeld istui sillä välin yksinäisessä huoneessaan mielisairasten hoitolassa ja taisteli raivoisien aatostensa kanssa.
Hän tunsi, ettei hän enää voinut niitä hillitä, ja halusi itsekkin päästä täydelliseen lepoon, voidakseen tulla terveeksi.
Hänen selvä käsityksensä tässä asiassa hämmästytti monastikin lääkäreitä, varsinkin kun hän taas samassa toi esiin omituisia mielihoureitaan, puhuessaan pojastansa.
Ja Kjeld puheli aina pojastansa.
Poika on saava kaiken perinnön, kaiken sen rikkauden, jota Kjeld vihaa, ja sen komeuden, jota hän on paennut. Poikanen osaa kyllä hallita niitä molempia, sillä hän on syntynyt niiden omistajaksi. — Ihmiset luulevat hänen olevan haudatun, mutta erehtyvät, — ja vieno, salaperäinen hymy väikkyi Kjeldin huulilla. — Kukapa olisi niin sydämetön, että kaivaisi oman lihansa ja verensä hautausmaahan, niin kauan kun vielä omistaa jonkun paikan maan päällä, jonne sen voi kätkeä!
Tämä omituinen väite, johon Kjeld uudestaan ja uudestaan palasi, vahvisti lääkäreissä sen ajatuksen, että häntä vaivaavat kivulloiset mieliluulot. Ja näitä — niin he arvelivat — on vaikea saada parannetuksi, jos se ylimalkaan ensinkään onnistuu.