Ja kun sitten sukulaiset tiedustelivat Kjeldin parantumista, noin puolitoista vuotta siitä kun hänet oli otettu hoitolaan, vastattiin heille sieltä, että kaiken inhimillisen harkinnan mukaan lienee varsin vähän toiveita hänen parantumisestaan. Sairaalla on nimittäin yhä vielä se omituinen luulo, ettei hänen pikku poikansa ole haudattu, ja hän puhelee siitä aina kuin elävästä olennosta.
Kun Sanny sai tiedon tästä, iski häneen ajatus, että lapsi kenties saattaisi olla kätkettynä siihen laatikkoon, josta Kjeld oli puhunut niin paljon. Mutta kun hänellä ei ollut halua eikä rohkeutta ottaa selkoa asiasta, karkotti hän heti tämän aatoksen itsestään.
Kjeld oli kuollut Sannylta… Mutta yksin ei Sanny enää ollut. Nuori asianajaja kävi joka toinen päivä häntä tervehtimässä, vakuuttaen joka kerta, ettei nuori leski voi tehdä parempaa kuin mennä uusiin naimisiin. Niin, leskenähän häntä nyt täytyy pitää, arveli Musta tintti, ja antoi äsken saamansa kirjeen hitaasti vaipua alas syliinsä.
Ja ikäänkuin aavistaen Sannyn aatokset, saapui samassa se henkilö, joka oli Sannyn mielessä väikkynyt, soitti ovikelloa ja ilmottautui vieraaksi…
— Teidän tulee aina muistella miestänne kuin kuollutta, se lieventää suruanne, — puheli asianajaja, — sillä kuolleille voi omistaa aatoksensa, vaan eläville elämänsä. Paljon onnea on teille vielä tarjona, jos vaan tahdotte tarttua siihen!
Musta tintti nyyhkytteli kuin lapsi, ja ennenkuin tuo lohduttava olento poistui hänen luotaan, oli Sanny mennyt kihloihin hänen kanssansa.
"Wenn ich Abschied nahm, wenn ich Abschied nahm, waren Kisten und Kasten schwer. — Als ich wieder kam, als ich wieder kam, war allés leer! —"
[Mun lähteissän, mun lähteissän, oli täynnään aumat ja aitat. Mun tullessan, mun tullessan, oli tyhjänä kaikki paikat!]
Kjeld seisoi samana päivänä akkunan luona sairaalassa ja katsoi alas pihalle. Sinne oli muodostunut vesirapakoita kivityksen lomiin, ja sade valui yhä vieläkin lohduttoman yksitoikkoisesti alas harmaille, kylmille muureille ja pitkin sinertäviä liuskakivi-kattoja, kunnes se pienenä, harmaana virtana hyökkäsi ulos kattokouruista.
Suuri, valkoinen ankka tulla tallusteli pitkin pihamaata ja laskeutui tyytyväisenä makaamaan suurimpaan rapakkoon. Kaakotellen se sekotti nokallaan rapakosta pohjamutaa pinnalle ja pöyhistelihe ylpeästi, kun sai veden oikein sameaksi.