— Se muistuttaa ihmisiä — ajatteli Kjeld. — Missä hekin näkevät jotain kirkasta ja puhdasta, herää heissä heti halu sitä samentamaan.
Samassa koputti joku salaperäisesti sormillaan Kjeldiä olkapäälle. Se oli sairas viereisestä suojasta.
— Olen niin äärettömän iloinen, — sanoi hän, silmät onnesta säteilevinä. — Armaani on saanut luvan tulla minua tervehtimään. Luulenpa tulevani aivan terveeksi, hänet nähtyäni.
Kjeld ei vastannut mitään, mutta kun vastaanotto-aika lähestyi, hiipi hän hiljaa toverinsa jäljessä saliin, mihin vieraat saivat tulla.
Yksinäisestä nurkasta hän tarkasteli noita kahta, jotka nyt ensimäisen kerran tapasivat toisensa kahden pitkän vuoden tuskallisen eron perästä.
"Armas" oli pieni, pullea, iloinen olento, jolla oli punaiset posket ja suuret, avomieliset lapsen silmät. Hänellä ei näyttänyt olevan liiaksi järkeä, vaan sitä enemmän sydäntä. Hän kavahti kohta ystävälleen kaulaan ja suuteli häntä reippaasti.
Kjeld luuli näkevänsä nurkastaan, kuinka tuo toinen kasvoi ja tuli terveemmäksi ja voimakkaammaksi jokaiselta suutelolta.
Silloin iski häneen samalla hetkellä ajatus: kummallista, ettei Sanny tule käymään, — ja hänessä heräsi kiihkeä halu saada tavata Mustaa tinttiä.
— Miksi hän ei tule? — puheli Kjeld itsekseen. — Häntähän minä vaan olen odottanut, tullakseni terveeksi.
— Eikö vaimoni ole käynyt täällä? — kysyi hän sairaanhoitajalta, joka kulki ohitse.