— Kävi kyllä, noin pari kuukautta sitten, mutta häntä ei laskettu sisään silloin.
— Eikö laskettu? — kiivasteli Kjeld. — Eikö häntä nytkään lasketa?
— Sitä en tiedä; kysykää lääkäriltä, — kuului lyhyt vastaus, ja hoitajatar kulki eteenpäin.
Kjeld istui kauan, tähystellen, eikö lääkäreitä kuuluisi. Vihdoin astui yksi heistä ulkopuolista käytävää myöten, ja Kjeld riensi heti hänen luokseen.
— Minä tahdon puhutella vaimoani, — sanoi Kjeld. — Kirjottakaa hänelle, että hän tulisi tänne.
Lääkäri taputteli häntä rauhoittavasti olkapäälle ja sanoi:
— Kyllä, kun tulette terveemmäksi.
Mutta Kjeld ei päästänyt lääkärin kättä.
— Hän on tekevä minut terveeksi, — sanoi hän. — Ettehän raatsine olla niin armoton, että annatte minun odottaa, kunnes ei enää voi mitään tehdä!
Lääkäri irrotti hellävaroin kätensä, hymyili ystävällisesti ja kulki eteenpäin. Kjeld ei kysellyt enempää, mutta siitä päivästä asti ei hän muuta ajatellut kuin Sannya. Pojastaan hän ei enää puhunut mitään, ja se olikin aivan luonnollista, sillä siitä hetkestä asti, kun Kjeld taas alkoi ajatella vaimoaan, ei ollut enää hänen mielessään sijaa kenellekään muulle.