Ja ylilääkäri nyökkäsi myöntävästi päätään.

— Parin kuukauden perästä toivon voivani kirjottaa teidät ulos täältä.

Ja Kjeld vihelteli ja piirusteli ja lueskeli. Hän ei enää tahtonut jaksaa odottaa sitä aikaa, jolloin hän taas saa paletin käteensä. Niin riehuivat hänessä ajatukset, vaatien värejä, niin pyörivät hänen päässään suunnitelmat, pyrkien eloon…

— Miksi en minä saa mitään postia? — sanoi hän eräänä päivänä hoitajattarelle, tämän jaellessa kirjeitä.

— Sopii kyllä saada, — vastasi tämä.

— Ilmottakaa sitten vaimolleni, että hän kirjottaisi minulle.

Hoitaja joutui hämilleen.

— Kohtahan te jo pääsette kotiin, — sanoi hän, — sehän on vielä paljon parempaa.

Hoitajatar oli kuullut jotain tapahtumista Kjeldin kodissa, hänen ollessaan sairaalassa, vaan ei hennonut ilmaista siitä mitään. Eikä Kjeldkään sen enempää kysellyt. Hän oli niin iloinen ja varma onnestaan. Niin varma hän oli siitä, että Sanny on häntä vastassa asemalla sinä päivänä, kun hänet lasketaan kotiin, ettei pieninkään epäilyksen varjo päässyt pujahtamaan häneen. Hän eleli aatoksissaan jo kokonaan Sannyn luona ja niitten töitten odotuksessa, joihin hän oli ryhtyvä, heti kotiin päästyään. Musta tintti oli henkenä ja elämänä niissä kaikissa, mutta Kjeld ei aavistanut Sannyn olevan sitä niin suuressa määrin, että työ ilman hänettä oli menevä säpäleiksi…

Sinä päivänä, kun Kjeld kirjotettiin ulos sairaalasta, sanoi ylilääkäri hänelle: