— Olen erinomaisen iloinen, nähdessäni teidät noin reippaana, varsinkin, kun minä en pitkään aikaan uskonut teidän voivan parantua. Eikä teidän rouvanne myöskään sitä uskonut… Pankaa se mieleenne!
Kjeld hätkähti hiukan tuota omituista äänenpainoa tohtorin sanoissa, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän ajatteli vaan sitä suurta riemua, jota Sanny oli tunteva, saadessaan hänet terveenä kotiin, — kaksinkerroin suurta, koska hän jo oli laannut sitä toivomasta.
Kjeld itse oli aivan suunniltaan ilosta.
Hän sanoi jäähyväiset sairastovereilleen ja riensi sitten ilon huumaamana alas portaita, ulkona odottavien vaunujen luo. Hän tunsi melkein pettymystä, kun ei Mustaa tinttiä näkynyt vaunuissa, mutta hän on luonnollisesti asemalla.
Kun hän sielläkin sai turhaan tähystellä, näkemättä Sannya missään, valtasi hänet äkkiä ahdistus, ja hän kysyi saattavalta passarilta, eikö hänen vaimolleen oltu ilmotettu hänen saapuvan kotiin tänään.
Passari pyyhkäsi kädellään vedenvärisiä silmiään ja häpesi, huomatessaan sen käyneen kosteaksi.
— Kirjotettu on, ihan varmasti — sanoi hän, vaan lisäsi heti: — mutta saattaa olla, ettei rouva vielä ole saanut kirjettä, sillä se pantiin vasta eilen illalla postiin. Minun oli pidettävä huolta siitä, mutta minä olen, nähkääs, hiukan niinkuin huonomuistinen. — — — Älkää suuttuko, hyvä herra. — — —
Mies ei tiennyt itsekään mikä hänet pani tekasemaan tämmöisen jutun, mutta kun Kjeld puristi hänen kättään, ikäänkuin kiittäen ystävyyden työstä, alkoi hän mielestään käsittää asian.
Hän teki kunniaa sotilaan tavoin, kun juna läksi liikkeelle, ja Kjeld heilautti hattuaan. Nyt tunsi hän itsensä taas niin kepeäksi ja iloiseksi.
Fynin poikki kuljettua, pysähdyttiin Tommerupissa. Siellä hän pisti päänsä ulos akkunasta ja kuunteli leivosten kuoroja niin hartaasti kuin ei hän koskaan ennen olisi niitä kuullut. — — Ja matkalla Nyborgista Korsöriin syötteli hän kaiken aikaa kalalokkeja, jotka seurasivat laivaa, unhottaen oman syömisensä suuren ilonsa tähden.