Mutta kun Kjeld ei Köpenhaminankaan asemalla nähnyt vaimoaan, silloin valtasi hänet todellinen, kova tuska.
Mitäpä, jos hänen vaimonsa oli sairastunut… ilosta… saanut sydänhalvauksen! — — Onhan semmoista joskus ennenkin tapahtunut… vaikka sanotaanhan sitä tosin, ettei ilosta kuole.
Kiireimmiten hän hyppäsi ajurivaunuihin ja kiitävässä vauhdissa kuljettiin kotia kohti.
Ei näkynyt valoa akkunoista, heidän pysähtyessään portille.
Kjeld käski ajurin odottamaan hetkisen, kunnes hän käy tuolla sisässä, ja soitti sitten ovikelloa, niinkuin tuli olisi ollut irti. — Ja sydän jyskytteli hänen rinnassaan, niin että oikein teki kipeätä.
Kjeldin odotettua puolisen minuttia, aukasi palvelijatar oven. Hän ei tuntenut tulokasta, vaan säikähti, nähdessään hänen kasvojensa ilmeen, ja luuli näkevänsä kummituksen.
— Hyvä Isä! — huudahti hän ja aikoi paiskata oven kiinni jälleen, mutta Kjeld pisti päättävästi jalkansa väliin.
— Missä rouva on? — kysyi hän niin käskevällä äänellä, ettei tyttö tohtinut olla vastaamatta.
— Rouva — rouva on teatterissa, — soperteli hän siis.
— Teatterissako? Tänä iltana! Ja kenen kanssa? Kjeld nojautui ovipieltä vastaan, ikäänkuin peläten kaatuvansa.