Kjeld oli hetkisen ääneti, hänen käsivartensa hervahtivat alas kupeille.
— Niin! — sanoi hän sitten kolealla äänellä. — Nyt hän on parantumaton…
Kjeldiltä putosi kuin kaihi silmiltä, ja nyt hän ymmärsi, että sairastalosta lienee kirjotettu hänen tulostaan ei Sannylle, vaan Kjeldin naimattomalle sisarelle, joka asui kaupungissa. Tälle oli luultavastakin jätetty toimeksi valmistaa veljeään tähän kaikkeen.
Nyt muistui hänelle myös mieleen, että hän asemalla ohimennen oli nähnyt sisarensa, mutta vaistomaisesti paennut häntä ja, kulkien väkijoukon keskitse, päässyt ajurin luo, sisarensa huomaamatta.
Hän nosti raskaat silmäluomensa ja katsoi palvelijattareen, ja tyttöä alkoi silminnähtävästi yhä enemmän kammottaa. Sitten hän oikasi itsensä äkkiä ja jännitti aatoksensa.
— Minä olen herra Kjeldin ystävä, — sanoi hän. — Hän lähetti minut noutamaan pari kuvaa ateliasta. Teillä on kaiketi avaimet.
Palvelijatar nyökkäsi myöntyvästi ja toi hänelle avaimen.
— Niin, ja sitten… — Kjeld kääntyi selin, ettei tyttönen huomaisi, miten hänen huulensa vapisevat, — sitten kuuluu kellarissa olevan pieni laatikko, jonka hän myös kernaasti tahtoisi luokseen.
Palvelijatar katsoi uteliaasti ja kysyvästi Kjeldiin.
— Onko se se, johon on kirjotettu, ettei saa avata ennenkun herran kuoltua? — sanoi hän.