— Juuri se.
— No sepäs rouvalle iloa, kun pääsee tuosta! — lörpötteli tyttö, avaimia etsiessään. — Rouvasta on tuntunut tuo laatikko aina niin kammottavalta — —. "Minä en voi olla ajattelematta ruumisarkkua, kun näen tuon", niin hän sanoi aina, kellarissa käydessään.
Kjeld naurahti taas, mutta tällä kertaa niin hiljaa, että palvelijatar tuskin huomasi sen.
— Niinkö vainen hän sanoi! — sopersi hän sitten. — Rouva parka! Nyt hän pääsee ruumisarkusta… Kiitos! Tulen hyvin yksinkin toimeen ja avaimet tuon takaisin viiden minutin perästä.
Hän sieppasi lampun tytön kädestä, juoksi kiireesti portaita myöten ylös ateliaan ja aukasi itse oven.
Raskas, ummehtunut ilma löyhähti häntä vastaan. Huonetta ei nähtävästi oltu käytetty kahden viimeisen vuoden aikana. Kaikki oli siinä entisellään, samassa asussa, mihin hän oli sen jättänyt; isojen taulujen yli vaan oli pantu katteet.
Hän otti taskustaan linkkuveitsen ja viilteli sillä suuret taulunsa halki, ristin rastin, — hän ei säästänyt ainoatakaan eikä tohtinut hetkeksikään pysähtyä niitä katselemaan.
Sitten hän tempasi akkunalaudalta liitupalasen ja kirjoitti maalatulle lattialle suurilla kirjaimilla:
"Niinkuin minä olen hävittänyt tauluni tässä, niin olet sinä murskannut minun elämäni… ilman uskollisuutta on minun mahdoton elää. Ihmisenä minä olen liian suureksi suunniteltu, voidakseni unhottaa, — taiteilijana liian pieneksi muovaeltu, saavuttaakseni suuruutta ilosta osattomana."
Tämän tehtyään, hän kiersi oven lukkoon ja astui verkalleen alas portaita.