— Tässä on atelian avain, — sanoi Kjeld palvelijattarelle, joka vielä seisoi avonaisessa ovessa, seuraten epäluuloisilla katseilla kaikkia hänen liikkeitään. — Toisen avaimen tuon myös heti takaisin.
Ja Kjeld läksi astumaan kellariin päin.
Täälläkin oli kylmää ja ummehtunutta, mutta ilmasta saattoi kumminkin tuntea, että täällä oli liikuttu.
Kjeld laski lampun luotaan, asettaen sen lattialle, ja astui, käsillään hapuillen, sen laatikon luo, johon hän oli kätkenyt pienosensa kirstun. Hellävaroin hän hyväili sitä laihoilla käsillään ja painoi kylmän poskensa sen kantta vastaan.
Se ajatus, joka painostavana mieliluulona oli vallinnut hänessä sairauden aikana, mutta heti haihtunut hänen parannuttuansa, se palasi taas jälleen takaisin yhä voimakkaampana ja valtasi hänet kokonaan, hänen yrittämättäkään sitä vastustamaan.
Hänestä tuntui tällä hetkellä aivan varmalta, että lapsi tuolla arkun sisässä saattaa kuulla hänen sanojaan. Ja hän painoi huulensa kiinni puulaatikon kanteen ja kuiskasi:
— Lapseni! Lapseni! — Äitisi ei enää tahdo pitää sinua talossaan… Kuuletko? — — Hänellä ei ole sijaa sinun arkullesi… Sekä sinä että minä olemme kuolleet hänelle… Ja hänellä on muuta tekemistä kuin hoidella hautoja. Sinulla ei ole muita jäljellä nyt, lapseni, kuin minä, mutta minä kyllä vaalin sua hellästi. Me kaksi pakenemme kauas pois ja lymyämme sinne, missä ei kukaan meitä tunne, ja missä ei kukaan huomaa, että olemme kodittomia!
Hän laskeutui polvilleen kylmälle kivilattialle, kohotti laatikon hartioilleen ja läksi kantamaan sitä ylös portaita ja sitten ajurin vaunuihin.
— Lamppu on kellarissa! — sanoi hän hämmästyneelle palvelijattarelle, joka seisoi ensi kerroksen portaissa. Sitten hän paiskasi reippaasti kiinni vaununoven perässään.
— Anna mennä! — sanoi hän.